Näkökulma: Titanic-leffa oli pettymys – ja televisio tarjoaa samaa höttöä
Romantiikkaa ängetään joka genreen.
Olenkohan ainoa, jonka mielestä 11 Oscar-palkintoa kahminut Titanic pilattiin romanttisella hötöllä? Kenties.
Laiva oli täynnä kiehtovia persoonia ja elämäntarinoita, mutta katsojille tarjoiltiin tyhjäntoimittaja Jack Dawsonin (Leonardo DiCaprio) ja yläluokkaisen Rose DeWitt Bukaterin (Kate Winslet) täysin epäuskottava rakkaustarina.
Raamit todelliselle laatudraamalle olivat olemassa, mutta miten sitten kävikään.
Muistan yhä elävästi sen tunteen, kun elokuvan Suomen ensi-iltavuonna 1998 istuin täydessä leffasalissa tyrmistyneenä. Ainoa lohtu taisi olla, että myös leffaseuralaiseni oli nukahtaa pimeään saliin Jackin ja Rosen muhinoidessa ympäri laivaa.
Titanic on määritelty romanttiseksi seikkailuksi, joten sillä lienee täysin perusteltu syy olla lapsellisen tunteellinen.
Sen sijaan jännäreihin, trillereihin, murhamysteereihin ja katastrofielokuviin lemmenluritus ei sovi.
On tavattoman ärsyttävää, että romanttista höttöä tungetaan väkisin tähän genreen.
Kun sadistinen tappaja väijyy nurkan takana, ei ole oikea hetki selvitellä parisuhteen solmuja tai vannoa ikuista rakkautta. Paetkaa, hyvät ihmiset, paetkaa!
Hercule Poirotin ja Sherlock Holmesin kaltaiset salapoliisit olivat päteviä miehiä. He keskittyivät mysteerien tutkimiseen, eivätkä sotkeneet tarinoita omilla lemmenongelmillaan.
Nykyään on vaikea löytää poliisisarjaa, jossa sivujuonena eivät olisi poliisien omat henkilökohtaiset ongelmat.
Miksi siis hyvät jännärit pilataan romanttisella hötöllä?
Viisaat varmaan sanoisivat tähän, että romanttiset tai emotionaaliset piirteet inhimillistävät tarinan hahmoja. Todennäköisesti näin onkin.
Televisio on pullollaan imelänihania rakkausleffoja ja -sarjoja, joihin tarttua romantiikan nälässä.
Sovitaanko kuitenkin, että toiminta- ja jännäripätkät jätetään ilman kiintiöromantiikkaa. Annetaan etsiville työrauha ja jätetään pakkopullalta maistuvat rakkauskohtaukset muille.