Kommentti: Arman Alizadin jenkkijakso järkyttää – Seiskan reportterille oli käydä köpelösti Kaliforniassa
USA:ssa riittää erikoisuuksia, joita suomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, kirjoittaa erikoistoimittaja Eetu Ampuja.
Juttelin hiljattain Arman Alizadin kanssa Amerikan Yhdysvalloista. Rapakon takainen liittovaltio on Armanin kohdalla ajankohtainen, sillä dokumentaristin tuore tv-sarja sijoittuu osittain sinne – ja järkyttää suuresti katsojia.
Videolla Arman esittelee Seiskalle öky-Bentleynsä:
Kyse on marraskuussa alkaneesta kohudokumentista Arman ja 7 kuolemansyntiä. Maikkarilla ja MTV Katsomossa parhaillaan pyörivä dokumenttisarja on kerännyt kehuja mutta myös kauhisteluja kaunistelemattomasta tyylistään.
Kovinta porinaa on ollut avausjakson tiimoilta. Siinä sukelletaan Philadelphian suurkaupungin synkimpään sopukkaan, Kensington Avenueen. Kyseistä paikkaa kutsutaan elävien kuolleiden kaduksi ja on käytännössä maanpäällinen helvetti.
Helvetti kulman takana
Kensington Avenue on huumehörhöjen, jengiläisten ja muiden hämärähemmojen valtakuntaa. Mihin tahansa paheiden pesässä katsookin, näkee vain käsittämätöntä kurjuutta ja hirvittäviä ihmiskohtaloita.
Dokumentin rajuinta antia on pikkutytön tarina Teksasista. Sarjassa kerrotaan, kuinka vasta 8-vuotias tyttö oli joutunut kahdeksan eri jengiläisen raiskaamaksi. Tyttö ei kyennyt enää puhumaan huudettuaan niin paljon kauhuissaan.
Kensington Avenuen suhteen Alizad hämmästeli allekirjoittaneelle sitäkin, miten yhtäkkiä moinen alue aukenee muutoin melko tavallisen kaupunkikuvan keskellä.
– Ajelet autolla ja ensin ei ole mitään ihmeellistä. Sitten käännyt kulman taakse, ja yhtäkkiä se koko alue aukeaa… Sen jälkeen ei enää näekään mitään muuta kuin aivan järkyttävässä kunnossa olevia ihmisiä, Arman hämmästeli.
Ränsistyvä San Francisco
Tiedän täsmälleen, mitä Arman tarkoittaa. Ymmärrän ihmetyksen hyvin, sillä minullakin on omakohtainen kokemus vastaavanlaisesta tilanteesta. Se on peräisin USA:n länsirannikolta Kalifornian San Franciscosta.
Aikoinaan maailman viehättävimpien kaupunkien joukkoon ylistetty ”Frisco” ränsistyy kovaa vauhtia. Entistä ylikylää vaivaa vakava huumeongelma. Kaupungin keskusta autioituu, sen ovat osittain vallanneet kodittomat.
Tarinani juontuu aikaan, jolloin San Franciscon tilanne ei ollut vielä eskaloitunut niin pahaksi kuin mitä se on nykyään. Sain tuolloin kuitenkin opetuksen siitä, miten käsittämättömiä eroja jopa yksittäisillä kortteleilla voi olla USA:ssa.
Voihan tuhkapilvi
Elettiin kevättä 2010, kun Islannissa tulivuori synnytti valtavan tuhkapilven ja peruutti lähestulkoon kaikki lennot. Allekirjoittanut ja serkkupoikani jäimme jumiin San Franciscoon – mikä ei sinällään ollut mikään rangaistus.
Vietimme Islannin tulivuoren takia lopulta 10 ekstrapäivää Kaliforniassa. Meillä ei ollut hädänpäivää: ajelimme avo-Mustangilla ympäri Kalifornian punapuumetsiä ja viinitiloja. Illat (ja yöt) nautimme San Franciscon miljoonakaupungin antimista.
Kävimme katsomassa jättistadioneilla baseballia, väijyimme maailman parasta jääkiekkoa sporttibaareissa parhaaseen mahdolliseen katseluaikaan ja nautimme muutenkin elämästä. Kyllä parikymppisten kundien kelpasi.
Pelottava 6th Street
Oli kuitenkin jotain, joka oli muistettava. Muistan, miten paikalliset varoittivat meitä koskaan eksymästä San Franciscon keskustassa 6th Streetille.
Jouduimme oikein vielä varmistamaan, olimmeko varmasti ymmärtäneet oikein: Eli siis viides ja seitsemäs katu olivat ihan ok, mutta kuudes – Sixth Street – ei?
Juurikin näin. Paikalliset väittivät meille, että kyseinen katu olisi vaarallinen paikka eikä sinne sopisi missään nimessä eksyä. Ei edes vahingossa.
Kuumottava kunniakuja
Kuten arvata saattaa, kävi kuitenkin niin, että eräänä päivänä löysimme itsemme 6th Streetiltä. Kävelimme sinne aivan vahingossa keskellä kirkasta päivää. Vahinko oli myös inhimillinen: kyseinen katu sijaitsee aivan kaupungin ytimessä.
Ei mitään pyhäkoulupoikia.
Tajusimme melkein heti, missä olimme. Kadulla maleksi jengiläisen näköisiä tyyppejä, jotka alkoivat oitis tuijottaa meitä. Läpeensä tatuoituja kavereita. Tiukkoja ilmeitä. Hihattomia paitoja, muhkeita lihaksia. Ei mitään pyhäkoulupoikia.
Yksi kadulla maleksinut porukka muodosti meille ikään kuin kunniakujan, jonka läpi meidän piti kävellä. Olisimme tietysti voineet palata takaisin, mutta olimme siellä keskellä kirkasta päivää. Siihenkö meidät murhattaisiin, tai ainakin hakattaisiin?
Viesti meni perille
Hölmöjä kun olimme, päätimme vain kävellä kujan läpi. Oletetut jengiläiset seisoivat molemmin puolin rivissä ja katsoivat meitä herkeämättä. Ei tullut kauheasti tuijoteltua takaisin, kunhan vain käppäiltiin eteenpäin.
Eikä muuten ollut mitään perus tupakkia.
Koviksia ohittaessamme lähes jokainen heistä puhalteli savuja naamallemme. Eikä muuten ollut mitään perus tupakkia. Korstojen ilmeetkin olivat sellaisia, että nyt te taidatte jätkät olla vähän väärässä paikassa. Ja niinhän me oltiin.
Mitään sen kummempaa ei käynyt, mutta viesti meni kerrasta perille. Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta kiltisti muualle ja jätimme 6th Streetin taaksemme. Sellaista se voi olla, Amerikan ihmeellisissä Yhdysvalloissa.
Eetu Ampuja, erikoistoimittaja