Heidi Foxell ampujastaan: "En todellakaan anna anteeksi"

Heidi Foxellin elämä meni uuteen uskoon, kun häntä ammuttiin jo poliisiuran alkupäässä, kenttäharjoittelussa vuonna 2012. Luoti tuhosi sisäelimet, ja sen jälkeen koettelemuksille ei ole aina näkynyt loppua.

Kirjassaan Tuska, Voima, Rakkaus Heidi kertoo läpikotaisin selviytymisestään. Tätä nykyä hän on motivaatiopuhuja, joka kiertää esimerkiksi kouluja kertomassa tarinaansa ja sitä, kuinka paljosta voi selvitä. Hänen tarinansa koskettaa monia.

– Tunnen olevani aika monelle voimanlähde ja sellainen elämästä selviämisen esimerkkitapaus. Ei nyt esikuva, mutta joku sellainen, Heidi pohtii.

Pääsin yli

Heidin ampuja oli 18--vuotias mies, joka oli hävinnyt ystävälleen leikkimielisen painimatsin matkalla ravintolaan. Hän ampui rakennuksen katolta haavoittaen seitsemää henkilöä ja tappaen kaksi. Yksi loukkaantuneista oli Heidi, joka on joutunut opettelemaan uudestaan jopa seisaalleen nousemisen sekä muut elämän perusaskareet.

Enää ampuminen ei pyöri Heidin päässä. Hän on päässyt eteenpäin ja taakastaan yli.

– Se tuntuu kaukaiselta asialta, eikä vaikuta elämääni enää. On paljon helpompaa olla miettimättä sitä.

Ammutuksi tuleminen ja sen jälkeiset terveysvaikeudet saivat Heidin ajoittain lannistumisen partaalle. Hänet tunnetaan sitkeydestään ja päättäväisyydestään, mutta epätoivo oli läsnä usein. Hän kertoo jossitelleensa tapahtuman jälkeen paljon: miksi poliisiauto pysäköitiin vaaralliseen paikkaan, miksi hän nousi autosta, miksi juuri häneen osui?

Heidi muistaa kirjoittaneensa kauan sitten vihaavansa ampujaa ja toivovansa tälle jopa väkivaltaa. Nyt se tuntuu hänestä hämmentävältä.

– Minusta tuntuu, että en ole ollut niin vihainen enkä sellainen, että haluaisin toiselle pahaa.

Anteeksiantoa ei ampujalle kuitenkaan heru.

– Vaikka olen tilanteessa, jossa olen päästänyt irti, en ole todellakaan antanut anteeksi, eikä minun tarvitsekaan. Tunnen edelleen jonkin verran sääliä häntä kohtaan. Onhan hän nyt idiootti, kun menee tekemään tuollaista. Se on minusta todella säälittävää, Heidi toteaa.

Elämä etenee

Heidin elämään kuuluvat hänen vaimonsa Noora, pikkukoirat Nox ja Vida sekä arjessa auttava äiti. Heidin haaveissa oli ura poliisina, ja hän ehti valmistumaan ammattiin. Nyt tiedossa on töitä luennoitsijana uuden firman kautta.

– Jos olisin mennyt poliisiksi, olisin varmaankin tehnyt jollakin tavalla samaa työtä. Tätä reittiä saamme yhteistyökumppaneita, joiden kautta on helpompi tavoittaa kouluja, Heidi perustelee.

Heidi pystyy tekemään tällä hetkellä elämässään kaiken itse. Hän saa pyörätuolin autoon itse ja jumppaa joka ilta uutisten aikaan. Kehityksestään hän kiittelee myös tukijoukkojaan.

Suurin tavoite on kävely, joka onnistui jo aiemmin, mutta kehitys on ottanut kertaalleen takapakkia hermosärkyjen vuoksi. On Heidi ehtinyt kuitenkin jo tanssimaan, eikä paikallaan hytkyminen painoa jalalta toiselle siirtäen eronnut juurikaan ilman pyörätuolia kulkevien tanssiliikkeistä.

– Tuli tunne, että miksi en tehnyt tätä aikaisemmin? Pystyn kuitenkin seisomaan. Heilutin käsiä ja pumppasin jaloilla, Heidi muistelee keikalla tanssahteluaan onnellisena.

Rakkaus löytyi

Leikkauksien ja ihonsiirtojen myötä Heidin keho muuttui rajusti. Itsetuntokin koki suuria kolahduksia. Rakastuminen ja avioliitto Nooran kanssa kohottavat yhä itsetuntoa ja auttavat Heidiä pitämään kiinni tunteesta, että hän on haluttu.

Suhteen alku ei ollut helppo, mutta Noora pysyi vieressä ja tsemppasi Heidiä sitkeästi läpi vastoinkäymisten ja vaikeiden hetkien.

– Tuntui ihan hemmetin hyvältä, että minua voi joku haluta, ja joku haluaa pitää minusta kiinni. Ja että voin olla myös heikko jonkun kanssa ja näyttää oikeat tunteeni, koska itse yritin aina olla niin kova. Nyt voin olla heikko ja herkkä, ja Noora sai minussa sen aikaan.

Heidin minäkuvakin on kokenut muutoksia, kun hän ei enää olekaan parikymppinen jalkapallomaalivahti, jolla on edessä ura kenttätyössä. Luonteenpiirteet ovat silti säilyneet.

– Äkkipikaisuus on jäänyt erittäin vahvasti. Yritän olla spontaani, mutta se on nykyään paljon vaikeampaa, koska lähteminen on niin hidasta. Lisäksi aikapositiivisuus on säilynyt. Sanon aina, että jossakin menee puoli tuntia, mutta aikaa kuluukin kauemmin. Se on vähän ärsyttävää, hän naurahtaa.

Nuoriso kuuntelee

Etenkin kirjansa kirjoitettuaan Heidi huomasi kokevansa yhä vahvemmin intohimon luennoida kouluissa: hän on tarpeeksi vanha saamaan nuorten huomion, mutta ei kuitenkaan heidän vanhempiensa ikäinen "ikäloppu".

– Tarinani on aika vahva ja pysäyttävä. Muutamassa luentosalissa jotkut ovat härvänneet, mutta yleensä he ovat hiljaa. On ollut ihanaa huomata, että se selkeästi herättää nuorisossa ajatuksia, Heidi kertoo.

Siinä, missä Heidin tarina voi tukea nuoria vaikeissa paikoissa, toivoo hän sen herättävän tunteita myös heissä, jotka ovat ajautumassa väärille raiteille. Hän painottaa sitä, että rikoksen tekemällä voi sotkea oman tulevaisuutensa täysin.

– Jos ärsyttää joku tyyppi, niin laittaisi mieluummin lenkkarit jalkaan ja lähtisi metsään juoksemaan tai hakkaamaan säkkiä, eikä satuttaisi toista ihmistä. Toivon, että voin vaikuttaa sellaiseen ajatteluun edes vähän, Heidi pohtii.