Näkökulma: Andrew Tate -dokumentti oksettaa 68 minuutin ajan – tästä syystä se kannattaa katsoa
Dokumentti misogynian ruumiillistumasta herättää ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä laidasta laitaan.
Andrew Tate, toksisen maskuliinisuuden ruumiillistuma, esikuva, yliherra – maailman kuuluisin ihminen? Entinen potkunyrkkeilijä, yrittäjä ja somehahmo Andrew on levittänyt raivokkaasti naisvihaa sisältävää puhetta ja sisältöä omalla verkossa ja kurssillaan, jota seurasivat – jopa ihannoivat – nuoret pojat ja miehet.
Brittiläinen Minä olen Andrew Tate -dokumentti on osa Ylen dokkarifestivaalia. Kysymys, joka nousee mieleen, on miksi? Miksi meille halutaan syöttää tällaisen misogyynisen hahmon sanomaa? Dokumentin tarkoitus on tarjota tietoa ja herättää ajatuksia, mitä kyseinen dokumentti kyllä tekee. Henkilökohtaisesti minua oksetti koko dokumentin ajan, tarkalleen ottaen 68 minuuttia.
– Veitsi lattialla, typy märkänä, pitää panna. Niin se menee. Läps, läps, kurkusta kiinni, turpa kiinni, seksiä, Andrew kertoo eräällä videopätkällä esitellessään viidakkoveistään.
Toisessa klipissä hän kertoo, kuinka nainen täytyy alistaa miehen tahtoon, häntä voi kuristaa, hakata ja manipuloida.
Andrew perusti oman imperiuminsa nettikameroiden ja seksichatin avulla kotimaassaan Isossa-Britanniassa. Hän palkkasi naisia, joista osa oli hänen tyttöystäviään, työskentelemään alaisuudessaan. Osa noista naisista on syyttänyt miestä ihmiskaupasta, väkivallasta ja raiskauksista. Mies on kiistänyt kaikki syytteet.
Dokumentin mukaan Andrew ja hänen veljensä pitivät naisia vastoin tahtoaan Romanian kodissaan. Hän sanoo olevansa yhteiskunnan – matrixin – uhri. Romaniaan mies muutti veljineen ensimmäisten seksuaalirikossyytösten jälkeen.
Kun asiaa pohtii tarkemmin, dokumentti on tärkeä osa yhteiskunnallista keskustelua. Dokumentissa ilmenee, kuinka mies pukee naisvihansa ja väkivallan ihannointinsa kauniimpaan pukuun, joka näennäisesti esittelee nuorelle yleisölle tapoja saavuttaa yltäkylläinen elämäntaso ja arvostusta. Miehen keskeinen sanoma vaikuttaa olevan se, että miehet omistavat naiset ja naisille voi tehdä mitä vain. Onneksi tämä dokumentti siis tehtiin.
Teosta kuvataan shokeeraavaksi dokumentiksi Andrew Taten noususta ja tuhosta. Kyseessä on kuitenkin kasa netin uumenista löytyviä videoklippejä sekä vanhoja haastatteluita, joita on liimattu päällekkäin toistensa jatkeeksi. Kyseessä on ikään kuin miehen elämänkaari narsistisen isän kasvatuksesta ahneeksi mieheksi, lasten isäksi ja kyseenalaisten yritysten pääjehuksi.
Alkuperäinen suunnitelma oli saada Andrew’n haastattelu mukaan, mutta dokumentin toteutushetkellä hän oli vankilassa veljensä kanssa ja vapauduttuaan kieltäytyi antamasta haastattelua.
Dokumentti hirvittää, kun Andrew’n oppeja ja sanomia sataa verkkokalvoille ja kuuloaisteille toinen toisensa perään. Teoksen kantava voima tulee kaikesta muusta, kuten naisten, asiantuntijoiden ja fanien haastatteluista.
Dokumentti saa katsojan voimaan pahoin, kun naiset, jotka ovat syyttäneet miestä kamalista teoista pääsevät ääneen. Naisten mukaan mies on raiskannut, pahoinpidellyt ja kuristanut heitä. Mies vain nauraa väitteille ja kertoo rakastavansa naisia. Dokumentissa näytetään kaksi videota, jolla Andrew pahoinpitelee naisia, mutta yksi naisista saapuu kuin ritaritar valkoisella ratsullaan puolustamaan miestä. Voin jälleen pahoin.
Dokumentti herättää epäuskoa, kun katsojalle selviää, että miehellä on edelleen faneja, jotka uskovat hänen sanomaansa. Faneja, jotka jakoivat miehen sanomaa vielä senkin jälkeen, kun tämä oli canceloitu (kielletty) useilta verkkoalustoilta vihamielisen, jopa vaarallisen viestinsä vuoksi.
Dokumentin videopätkiltä ja haastatteluista selviää, kuinka nuoret kouluikäiset pojat imitoivat Andrew’ta, käyttäyvät loukkaavasti tyttöjä, jopa opettajiaan, kohtaan. Miksi nuoret pojat ihannoivat tällaista miestä? Miksi nuoret uskovat hänen sanomaansa?
Minä olen Andrew Tate Yle Areenassa.