Näkökulma: Amerikkalainen silottelu vie uskottavuuden
Hollywoodin olisi aika kuvata maailma totuudenmukaisena.
Katsoin taannoin HBO Maxilta Nicole Kidmanin tähdittämän minisarjan The Undoing.
Videolla Oscar-palkintojen lyhyt historia.
Kun Nicolen kasvot tulivat ruutuun, menetti sarja saman tien uskottavuuden silmissäni. Taas tätä jenkkien kaunistelevaa maailmaa!
Olin joitain viikkoja aiemmin katsonut Netflixiltä toisen Nicolen tähdittämän minisarjan Täydellinen pari, jossa törmäsin samaan ongelmaan.
Nicole on aina kaunis. Liian kaunis. Luonnottoman kaunis.
Oletteko huomanneet eron amerikkalaisten ja eurooppalaisten elokuvien ja televisiosarjojen välillä?
Kuten sen, että amerikkalainen roolihahmo nousee aamulla vuoteestaan täysissä meikeissä? Enkä puhu nyt sitcomeista vaan draamoista ja tositarinoihin pohjautuvista sarjoista.
Itseltäni tämä on vienyt uskottavuuden yhdysvaltalaiseen viihdeteollisuuteen, ja angstini on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, etten jaksaisi edes yrittää katsoa mitään, mikä rantautuu televisiooni Atlantin toiselta puolen.
Viimeksi ärsyynnyin tv-ruudun ääressä katsottuani Netflixiltä elokuvan Harriet (2019), joka pohjautuu amerikkalaisen vapaustaistelija Harriet Tubmanin elämään.
Tarina oli tärkeä, mutta voinko uskoa elokuvaan, jos sorretuilla, ruoskituilla ja puutetta kärsivillä mustilla orjilla oli kaikilla valkaistut hampaat?
Filmin perusteella hammashuolto on ollut erinomaisella kantilla 1800-luvun Yhdysvalloissa.
Kyllähän Hollywoodissa osataan hommat. Näytellä, ohjata ja punoa taidokkaita käsikirjoituksia. Kokonaisuus vain murenee amerikkalaisten tavallisuuden, rumuuden ja arkirealismin pelossa.
Tästä ammottava esimerkki on Netflixillä Toni Colletten tähdittämä minisarja Menneisyyden jäljet (2022).
Erittäin koukuttava tarina, mutta onko uskottavaa, että murhaajaa pakenevalla, raiskatulla ja pahoinpidellyllä naisella ei ole yksikään hiussuortuva väärässä paikassa ja vaikka hän pakenee henkensä edestä, ehtii hän jossain välissä huoltaa vaatteensa, meikata ja föönata.
Toisin on brittisarjoissa
Tai verrataanpa amerikkalaisia ja brittiläisiä poliisisarjoja.
Brittipoliisin kasvoilta paistaa väsymys ja epätoivo, kun sarjamurhaaja viljelee kauhua. Jenkkipoliisin otsalta ei botoxin jäljiltä näy edes yhtä huolen ryppyä.
Vaikka yleisö tarvitsee pakoa arjesta ja aika ajoin mahdollisuutta uppoutua elokuvamaailman höttöiseen pumpuliin, on myös muistettava välillä puhkaista illuusion kupla.
Hollywoodissakin olisi hyvä avata silmät sille totuudelle, ettei maailma ole aina kaunis ja täydellinen.
Raiskaus, väkivalta, köyhyys ja sorto ovat rumaa, ja se tulee myös esittää niin.
