Näkökulma: Tv-hahmon kuolema voi olla katsojalle iso tragedia – näyttelijöihin kohdistetaan jopa vihaa
Suosikkisarjan roolihahmon kuolema voi olla katsojalle verrattavissa jopa läheisen ihmisen menettämiseen, kirjoittaa Jupe Tuomola kolumnissaan.
Ihmisen kuolema on aina surullinen asia. Lähes kansansuruksi kuolema nousee hyvin usein rakastetun näyttelijän tai esiintyjän kohdalla, joista viime aikojen itkettäneiksi esimerkeiksi nousevat ilman muuta Vesa-Matti Loirin ja ulkomailta Fitz ratkaisee -sarjan ja Harry Potter -saagan Hagridin Robbie Coltranen menehtymiset.
Mutta entä jos lempisarjan roolihahmo menehtyy? Onko sitä oikein surra? Kysehän on kuitenkin vain mielikuvitushenkilön poismenosta.
Mikäli alaan perehtynyttä psykiatria (Robert Rowney, Cleveland Clinic) on uskominen, niin roolihahmon menehtymisen sureminen on täysin luonnollista ja joillekin ihmisille jos ei täysin, niin ainakin osittain verrattavissa läheisen ihmisen menettämiseen.
Pitkäaikainen hahmo, jonka sarjaelämän suruja, iloja, rakkauksia ja menetyksiä katsoja seuraa vuodesta toiseen, aiheuttaa seuraajalleen samastumisen hahmon ”elämään”. Hahmoista tulee osa arkea, tuttavia tai jopa ystäviä ja katsoja peilaa heissä itseään. Jos hahmon menehtyminen surettaa, niin kertoohan se siitäkin, että näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat tehneet työnsä hyvin. Poismenon onkin tärkeä koskettaa.
Muistatko vielä nämä ikoniset tv-ohjelmien tunnusbiisit? ”Iski ja lujaa”
Eri asia on sitten se, miten hahmon kuolemaan reagoi toiminnalla. Sureminen on asia erikseen, mutta jos mielikuvitushahmon kuolema aiheuttaa johonkin tahoon kohdistuvaa vihaa tai katkeruutta ja johtaa vielä jonkinlaiseen toimintaan, niin on ehkä aika miettiä vähemmän ärsykkeitä edistävää vapaa-ajan toimintaa kuin tv:n katsominen.
Sosiaaliseen mediaan aiheesta kirjoittaminen on ihan normihomma, ja jopa kukkien ja kynttilöiden vieminen ”onnettomuuspaikalle”, jos sille löytyy tuttu miljöö (kuten kävi Salkkareiden Kentsun aikoinaan joutuessa ratikan tönäisemäksi) on vielä kaiketi ihan ok. Mutta esimerkiksi uhkailut sarjan tekijöille tai vastanäyttelijöille ovat sitten jo lakitupakamaa. Todellisuus on hyvä jossain kohtaa erottaa fiktiosta.
Kautta tv-historian roolihahmojen kuolemat ovat aiheuttaneet palautevyöryn kanaville. Kauniit ja rohkeat ja jo mainittu Salatut elämät ovat näytelleet isoa roolia Maikkarin saamassa katsojapalautteessa. Milloin pyydetään hahmon herättämistä henkiin, ja milloin taas haukutaan koko kanava suunnilleen murhaajaksi – kanava, jolla ei ole luonnollisestikaan mitään tekemistä sarjan juonenkäänteiden kannalta.
Toki viimeksi mainitussa sarjassa viikate on heilunut siihen tahtiin, että varmasti jotain se saattaa ärsyttääkin. Salkkari-hahmoja on kuollut esimerkiksi aivokasvaimeen, kaasumyrkytykseen, huumeisiin, heitä on ammuttu, yliajettu ja joku on muistaakseni hukkunutkin. On siinä pureskeltavaa – ja surtavaa, paatuneellekin katsojalle.
Sarjahahmojen kuolemista löytyy myös useita keskusteluja nettipalstoilta, joissa pääosin vilahtelevat nuortensarjoista tutut hahmot ja heidän poismenonsa. Nuoret keskustelijat, tai ainakin uskoakseni nuoret, tuntuvat muutamia keskusteluletkoja luettuani kuitenkin aika realistisilta ja medianlukutaitoisilta. Ei näkynyt juurikaan uhkailuja eikä edes kukkien viejiä.
Joka tapauksessa sarjahahmojen poismenot koskettavat, ja muistan kun meilläkin osa perheestä itki avoimesti, kun Greyn Anatomian McDreamy päätti maallisen vaelluksensa. Sitä en tiedä, oliko suru hahmon menehtymisestä johtuvaa vai siitä, ettei hänen vatsalihaksiaan enää päässyt ruudusta ihailemaan.
Näkökulma: Nämä hittisarjat olivat ”näkemättä paskoja” – vaan kuinka sitten kävikään?