Näkökulma: David Lynch oli radikaali uneksija, joka muutti pysyvästi elokuva- ja televisiokerrontaa

”Elämä on erittäin, erittäin monimutkaista. Niinpä elokuvien pitäisi saada olla myös.”

Lainaus kiteyttää täydellisesti David Lynchin (1946-2025) suhteen elokuvantekemiseen. Lynchin elokuvat olivat tunnettuja moniselitteisyydestään, eikä niiden tekijä suostunut koskaan paljastamaan, mitä niissä tarkkaan ottaen tapahtui. Lynch antoi yleisön muodostaa omat johtopäätöksensä teoksista, jotka kuuluvat amerikkalaisen elokuva- ja tv-historian radikaaleimpiin luomuksiin.

Lynch-elokuvilla oli oma mielentilansa ja sisäinen, abstrakti logiikkansa. Jokainen niistä edusti vierailua Lynchin pään sisällä pyörivään huvipuistoon, jonka laitteet rakentuivat ohjaajan omien unien ja meditaatioharjoitusten tuloksena.

Lynch oli harvoja ohjaajia, joiden kädenjälki synnytti oman adjektiivinsa. ”Lynchmäinen” on sana, jota käytetään elokuvista, joissa unista tulee todellisuutta ja todellisuus tuntuu unelta. Vaikka joku ei olisi nähnytkään kaikkia Lynchin elokuvia, sanan merkitys ymmärretään välittömästi.

Jo Lynchin esikoispitkä Eraserhead (1977) oli käänteentekevä kaikin mahdollisin tavoin. Se on yksi modernin amerikkalaisen surrealismin avainteoksista, jonka painajaismainen ääni- ja kuvamaailma vievät oudolle matkalle juuri isäksi tulleen miehen pään sisään. Kirjaimellisesti.

Eraserheadista vaikuttunut tuottaja Mel Brooks palkkasi Lynchin ohjaamaan Elefanttimiehen (1980), viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvan tarinan historian kuuluisimmasta friikistä. Lopputuloksena syntyi ekspressionistinen melodraama, joka peilaa ihmisen rumuutta – niin sisäistä kuin ulkoista – poikkeuksellisella älyllä ja humanismilla.

Ohjattuaan ainoan ns. ison budjetin elokuvansa, pahasti flopanneen tieteiselokuvan Dyyni (1984), Lynch ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, joka nosti hänet lopullisesti nykyohjaajien terävimpään kärkeen.

Pikkukaupungin idyllisen, viheriöivän pinnan alla kuplivan mädän ja pahuuden paljastava Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) on mysteeridraama, psykotrilleri ja rakkaustarina samassa sametinpehmeässä sekä shokeeraavassa paketissa. Lynchin mestariteoksista juuri Blue Velvet muutti amerikkalaista elokuvaa pysyvimmin.

Kiimainen ja väkivaltainen rakkaus-roadmovie Villi sydän (1990) voitti Cannesin Kultaisen palmun, mutta jakoi vahvasti mielipiteitä. Näin kävi myös elokuvalle Twin Peaks – tuli kulje kanssani (1992), joka kertoi Laura Palmerin elämän viimeisestä seitsemästä päivästä.

Syy Twin Peaks -elokuvan vihamieliseen vastaanottoon oli epäkiitollinen tilanne, johon Lynch oli ajautunut luotuaan Mark Frostin kanssa yhden televisiohistorian merkittävimmistä sarjoista. Twin Peaks (1990-1991) kasvoi kahden kautensa myötä koko 1990-luvun puhutuimmaksi ja kiihkeimmin rakastetuksi sarjaksi, jolle oli yksinkertaisesti mahdotonta tehdä kaikkia miellyttävää jatkoa.

Sama tilanne koettiin 2017, kun Lynch ohjasi sarjalle poikkeuksellisen abstraktin ja tajunnanvirtamaisen kolmoskauden. Monet old school -fanit hylkivät kautta, toiset ottivat sen avosylin vastaan. Ranskalaiset kriitikot valitsivat 18-tuntisen kauden jopa vuoden parhaaksi ”elokuvaksi”.

Lynch oli taiteellisen luomiskautensa huipulla vuosina 1997-2001, jolloin valmistui kaksi hänen top-5:een kuuluvista elokuvistaan. Lost Highway (1997) on ylinopeudella mustasukkaisen miehen tuhoisaan alitajuntaan kaahaava noir-trilleri, jonka ensimmäinen puolisko lähentelee esteettisesti virheetöntä kauhuelokuvaa.

Yhden uransa synkimmistä elokuvista jälkeen Lynch yllätti kaikki lämminhenkisellä pappa-odysseilla The Straight Story (1999), jossa iäkäs päähenkilö köröttelee ajettavalla ruohonleikkurilla toiseen osavaltioon sovittamaan pitkäikäisen veljesriidan.

Mulholland Drive (2001) on puolestaan elokuva, jonka moni kriitikko on nimennyt vuosien saatossa tekijänsä parhaaksi. Täydellisessä mysteeripalapelissä rikos ja rakkaus, kauhu ja komedia hitsautuvat toisiinsa tavalla, jossa unen ja todellisuuden raja murretaan kenties kauniimmin kuin yhdessäkään toisessa Lynch-elokuvassa.

Taiteellisista täysosumista huolimatta Lynch ei ollut kyennyt luomaan suurta kaupallista hittiä enää vuosiin, mikä ajoi ohjaajan marginaaliin rahoittajien näkökulmasta. Sen suojissa Lynch kuvasi viimeisen pitkän elokuvansa Inland Empire (2006), kokeellisen kolmetuntisen mysteeridraaman, jonka merkityksiä edes kokeneimmat Lynch-teoreetikot eivät ole pystyneet täysin avaamaan.

Musiikin, musiikkivideoiden, maalausten ja lyhytelokuvien parissa kymmenen vuotta viihtynyt Lynch palasi viimeistelemään Twin Peaks -mytologian vuonna 2017. Pitkien elokuvien pariin Lynch ei kuitenkaan enää koskaan palannut. Moni luuli kyseessä olevan tietoinen päätös, mutta pari vuotta sitten antamassaan haastattelussa Lynch kuitenkin kiisti sen ja totesi, ettei yksinkertaisesti tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään.

Ne unet, jotka David Lynch ehti ikuistaa valkokankaalle, jäävät kuitenkin kulkemaan kanssamme ikuisesti.