Näkökulma: Miksi nuoret haluavat niin kiihkeästi julkkiksiksi?

Julkkis. Mikä se on ja miksi se on tavoiteltavaa, pohtii Jupe Tuomola kolumnissaan.

Vielä 8–9 vuotta sitten Kansallisessa nuorisotutkimuksessa selvisi, että joka kymmenes nuori ikähaarukassa 15–30 vuotta haluaa julkkikseksi. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkkikseksi halusi jopa joka toinen. 

Luvut ovat sikäli huolestuttavia, että ne viittaavat ihmisiin, jotka haluavat julkisuuteen vain ja ainoastaan oman säkenöivän persoonansa kautta. Omien saavutusten kautta julkisuuteen toivoi pääsevänsä vain joka viides. Jälkimmäisellä viitataan siihen, että julkisuus tulee esimerkiksi työn kautta, vaikkapa näyttelijänä, laulajana tai juontajana. Ensimmäisessä taas siihen, että julkisuuteen olisi kiva päästä lähes keinolla millä hyvänsä. 

Käytännössä tai vähintään oletuksellisesti siis julkisuushakuinen tyyppi olisi valmis lähes minkälaiseen tositeeveeformaattiin tahansa, vähentämään vaatteitaan vaikkapa somessa tai ryhtymään jopa julkkiksen julki- tai salarakkaaksi. 

Näkökulma: Nyt se on aika sanoa ääneen – tässä on yksi maamme parhaista tv-juontajista

Julkkistyrkkyjen lukumäärä on vähentynyt vuosien saatossa, tai ainakin muuttanut muotoaan niin, ettei nuori enää kysyttäessä kerro haluavansa julkkikseksi, koska se on jopa noloa. Samaan aikaan hän saattaa kuitenkin sosiaalisessa mediassa yrittää luoda imagoa laajalti seurattuna ihmisenä, jopa vaikuttajana, ja official-tilejä perustetaan tyyliin heti kun on vilahtanut tv-ohjelman yleisössä tai saanut parisataa tykkäystä filteröidylle (bikini)kuvalleen. 

Somejulkisuus on jotenkin hyväksyttävämpää ja halutumpaa nuorten keskuudessa kuin vaikkapa televisiojulkisuus. Tai ehkä se vain on signaali siitä, että nuoret eivät enää katso juurikaan lineaarista televisiota, mutta viettävät päivittäin tunteja Tiktokissa tai Youtubessa. Joka tapauksessa julkisuuteen halutaan, mutta sitä ei kehdata enää välttämättä sanoa ääneen.

Ilmiö on hiukan samanlainen kuin se että kukaan ei lue Seiskaa omien sanojensa mukaan, vaikka lukijamäärät ja nettikäyttö kertoo aivan muuta. 

Näkökulma: Sovinismia, seksismiä, jopa misogyniaa - onko Uuno Turhapuro enää numero 1?

Somejulkisuuden ohella se ”helpoin” tie julkisuuteen on hakeutua ja päästä mukaan suosittuun realityyn. Hakijamäärät lähes mihin tahansa ohjelmaan ovat edelleen jättimäisiä. Etenkin Big Brother porskuttaa vuodesta toiseen. BB on myös esimerkki ohjelmasta, jonne haetaan uskoen oman persoonan vetovoimaan, eikä vaikkapa muun elämän saavutuksiin. 

Onneksi tuotantoyhtiöt kiinnittävät castingeissaan yhä enemmän huomiota siihen, ettei vain omaa 15 minuutin fameaan hakevia hahmoja liiemmin ruutuun asti pääse. Ja painotettakoon, että on tietenkin hyvä asia, että ohjelmiin haetaan omaan persoonaan uskoen. Tätä kautta saattaa löytyä uusia nimiä suomalaiselle viihdekartalle, ja toki on mahtavaa, jos ihminen luottaa itseensä ja haluaa muidenkin pääsevän osaksi persoonastaan. 

Monet julkisuutta tavoittelevat tai sinne jollain keinoilla jonkin verran nousseet alkavat usein hyvin äkkiä pitää julkisuutta eräänlaisena heimona. He moikkaavat toisia julkkiksia kadulla kuin rekkakuskit maantiellä, vaikkeivät olisi ikinä toista tavanneetkaan. Myöskään tarkempia esittelyjä ei tarvita, kun vähän pintajulkisuutta maistamaan päässyt hahmo menee paiskaamaan kättä tyyliin Esko Salmiselle. Julkkiksiahan me ollaan. Salminen ei edes ole, hän on näyttelijä. 

Eikä tässäkään mitään, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia eikä tunnettuus ole millään lailla mittari ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Mutta vain hauskana huomiona mainittakoon tässä lähes 30 vuotta julkisuuden läheisyydessä ja siellä sisälläkin eläneenä.  

Jäljelle jää silti peruskysymys: Miksi julkisuuteen halutaan? Syy ei ole yksiselitteinen, eikä todellakaan enää sekään, että julkkisten elämä olisi jotenkin etuoikeutetumpaa ja julkkiksilla olisi automaatiolla enemmän rahaa. 

Uskon että syy on se ikivanha: halutaan jotain, mitä itsellä ei ole ja halutaan tulla hyväksytyksi. Eri asia on sitten, tarjoaako julkisuus tätä. Mutta se on jo uuden kolumnin aihe.

Näkökulma: Tämän palkitun viihdeohjelman idea on aivan älytön, mutta silti siitä on tullut ilmiö