Näkökulma: Jos rakastat vinksahtanutta huumoria, tässä tv-suositus: ”Veret seisauttavaa loistavuutta”
Lempielokuvat tai lempisarjat. Jokaisella on omansa ja vertailu on vaikeaa, turhaa ja epämielenkiintoista. Makukysymyksistä voi väitellä muttei kannata. Totta kai on olemassa hyvin ja vähemmän hyvin käsikirjoitettuja, ohjattuja ja näyteltyjä leffoja ja sarjoja, mutta jälkimmäisistäkin saa tykätä, jos tahtoo.
Myös lajityypeillä on faninsa. Joku rakastaa scifiä, toinen kauhua, jollekin uppoaa komedia tai rakkausdraama ja joku voi tykätä teoksesta lajityypistä riippumatta.
Itse olen aina rakastanut lakisarjoja ja leffoja, politiikan ja/tai business-maailmaan sijoittuvia juttuja, (mafia-) ja rikosdraamoja, tulevaisuuden dystopioita sekä piinaavia psykologisia trillereitä. Lähes kaikki sarjakerronta, josta pidän, on jollain tavalla mahdollista oikeassa elämässä tai ainakaan ei täysin mahdotonta. Liioiteltua kyllä. Lisäksi hiukan oudot jutut vetoavat, mutta niistä muutaman rivin jälkeen lisää.
Westerneitä, kauhua, historiallisia ja kuninkaallisiin liittyviä epookkeja, fantasiaa ja scifiä en juurikaan jaksa katsoa. Poikkean myös kaveripiiristäni siinä mielessä, että Star Trek ja kaltaisensa eivät uppoa ollenkaan. Sama pätee miljoonien suosikkeihin kuten Taru sormusten herrasta kaikkine osineen tai vaikkapa Game of Thronesiin. Jälkimmäistä katsoin kerran vartin, ja olisin mieluummin seissyt alasti ruuhkametrossa. Mutta se on vain minä. Kymmenet miljoonat katsojat eivät voi olla väärässä.
Suoratoistopalveluista olen tapittanut vuosien varrella erittäin intensiivisesti muun muassa House of Cardsia, Breaking Badia, Handmaids Talea, The Sinneriä ja ikisuosikkiani Blacklistiä – isoimpia sarjoja mainitakseni.
Mutta mennään niihin oudompiin juttuihin, jotka toki nekään eivät ole mitään taidepläjäyksiä tai vaihtoehtosarjoja, vaan supersuosittuja teoksia. Kaikissa niissä on kuitenkin pientä twistiä.
Fanitukseni juontaa juurensa jo 90-luvulle Twin Peaksin, Rooman Sheriffin, VIllin Pohjolan ja muiden sen kaltaisten pariin, mutta onneksi suoratoistopalveluista löytää tänäkin päivänä paljon omalaatuisia sarjoja.
Yksi ehdoton huikeus on tällä hetkellä HBO:lla toista kautta pyörivä The White Lotus -sarja. Sarjan idea on vanha: joukko sekalaista seurakuntaa majoittuu lomaparatiisiin, jossa alkaa tapahtua sekä vieraiden välillä että vieraiden ja henkilökunnan välillä ja vielä perhepiirien sisällä.
Sarja on yhteiskunnallista satiiria, joka härnää nerokkaan onnistuneesti sukupolvien ja -puolien välisiä kuiluja, amerikkalaista cover-up-your-flaws-perheidylliä sekä rikkaiden tai vähintäänkin ylemmän keskiluokan elämäntapoja.
Sarjan hahmot ovat todella onnistuneita, traagisia, traagisuudessaan farssimaisen hauskoja ja loistavasti näyteltyjä. Myös musiikin käyttö on erittäin oivaltavaa. Ensimmäinen Havaijille sijoittuva kuusiosainen minisarja saa janoamaan jatkoa, jota onneksi tulikin Italian-versiona.
Tapahtumapaikka vaihtuu, selkeästi enemmän seksuaalisuuden monimuotoiseen teemaan sukeltavalla kakkoskaudella, samoin kuin suurin osa hahmoista, mutta hiukan kankean ykkös- ja ehkä kakkosjaksonkin jälkeen alkaa taas veret seisauttava loistavuus. Ja omalaatuisuus. Jos tykkäät elämässäsi hienoisesta twististä, on Valkoinen lootus ehdottomasti juttusi.
Mitä enemmän sarjatuotantojen nykytarjontaa katsoo, sitä enemmän itsestäänselvyyksistä on päästy eroon. Jopa vuosia pitkälti samalla kaavalla tehdyt poliisisarjat ovat muuttuneet tarinoiltaan henkilökohtaisimmiksi, nykypäivän ongelmat huomioiviksi ja henkilögallerioiltaan syvemmiksi.
Enää ei riitä kyttäparin kahdenkeskinen naljailu, toisen mukavuus ja toisen hillitsemätön väkivaltaisuus ja venäläinen rikollinen, jolla on sänki. Tervetullutta tämä kehitys.
Näkökulma: Linnan juhlat ovat kuin BB-talo: ”Joku on aina humalassa”