Kalle Palander poseeraa Levin rinteellä suksi pitkällä ja irvistää Seiskan kuvaajalle.
– Joko sä otit ne kuvat? No hyvä! Eiköhän lähdetä baariin, hän innostuu.
Pujottelun maailmanmestari ei vitsaile: sukset ovat hetkessä olalla. Reipas monomarssi suuntautuu lähimpään pubiin, jossa jääkylmä ohrapirtelö iskeytyy nopeasti huuleen.
– Tykkään kyllä hiihtokeskuselämästä, tämähän on ihan helvetin siistiä. Mutta monoja en kaipaa enää pätkääkään. Kyllä mä olen jätkät laskuni laskenut, hän hymähtää ja hörppää aimo siemauksen olutta.
Hullut itävaltalaiset
Alppihiihtäjälle avautui täysin uusi maailma sen jälkeen, kun hän löi sukset naulaan syksyllä 2012. Siihen saakka kurinalaista huippu-urheilijan elämää elänyt atleetti ei kuulemma edes kunnolla tiennyt, mitä after ski tarkalleen ottaen tarkoittaa.
– Aktiiviurani aikoina alppihiihto oli vielä niin uutta, että meitä pidettiin vähän outolintuina. Monet toimittajatkin kyselivät, että missä on paras after ski. Vastasin, että v****tako minä tiedän, olen urheilija.
– Mutta nyt on tullut käytyä, ja sehän on ihan mahtavaa. En ole mikään pöydällä tanssija, niin kuin ne hullut itävaltalaiset. Minulle riittää se, että saan vetää pari bisseä ja räkättää nurkkapöydässä vanhojen frendien kanssa.
Ei irstasta, mutta…
Kalle alkaa suorastaan muikistella kysyttäessä, millainen ilmapiiri after skissä vallitsee.
– Sanotaan, että tunnelma on aika rennonletkeä. Irstas on vähän väärä sana kuvailemaan sitä, mutta kyllä naiset ja miehet ovat keskenään hyvin rentoutuneessa tilassa, hän virnuilee.
– Se on leppoisaa, kun vedetään kolmesta kuuteen, taustalla on vähän edellisiltaa ja edessä uutta nousua.