Kirottu-elokuvat perustuvat tositapahtumiin - tällaisia olivat Ed ja Lorraine Warrenin kohtaamat paranormaalit tapaukset
Ed ja Lorraine Warren olivat paranormaaleja ilmiöitä tutkivia demonologeja, joiden uran varrelle mahtui rutkasti kuuluisia, hyytäviä paranormaaleja tapauksia.
Kauhuelokuvafaneja viime vuosina karmaisseet Kirottu-elokuvat ovat saaneet kylmät väreet kulkemaan katsojien selkäpiitä pitkin myös siksi, että ne perustuvat väitetysti tositapahtumiin.
Elokuvien päähenkilöt Ed ja Lorraine Warren nimittäin olivat paranormaaleja ilmiöitä tutkivia demonologeja, joiden uran varrelle mahtui rutkasti kuuluisia, hyytäviä paranormaaleja tapauksia.
Heidän tarinoidensa todenperäisyyttä on kuitenkin myös kritisoitu ankarasti.
Rakastatko kauhuleffoja? Tästä helppo työpaikkka – palkkakin kohdallaan!
Demonin valtaama mollamaija
Katsojat kauhistuttanut Annabelle-nukke on ollut Kirottu-elokuvauniversumissa niin suosittu, että on saanut peräti kolme kokonaista elokuvaa.
Todellisuudessa Annabelle oli viattoman näköinen räsynukke, joka istui vuosia lasikaapissa Warrenien kirottuja esineitä sisältäneessä kotimuseossa.
Tarinan mukaan vuonna 1970 äiti osti tyttärelleen lahjaksi nuken, joka sittemmin levitoi ja liikuskeli itsekseen ympäri taloa. Asukkaat olivat sitä mieltä, että nukke yritti kuristaa heidät sekä unissa että itsestään kiristyvien kaulakorujen avulla.
Warrenien mukaan nuken oli ottanut valtaansa epäinhimillinen demoni. He veivät Annabellen mukanaan, lukitsivat nuken lasikaappiin ja rukoilivat, jotta demoni lähtisi tiehensä.
Elokuva-arvostelu: Nunna II pelottelee turhan ennustettavasti
Haamuja sukupolvien takaa
Vuoden 1971 Perronien perheen tapaus toimi ensimmäisen Kirottu-elokuvan pohjana.
Roger ja Carolyn Perron muuttivat 1700-luvun maataloon Rhode Islandille viiden tyttärensä kanssa. Perhe väitti, että heidän kanssaan talossa asusti henkiä peräti kahdeksan sukupolven ajalta. Yksi hengistä oli nainen, jonka pään he kuvailivat näyttäneen säkilliseltä hämähäkinseittiä, josta roikkui lonkeromaisia hiuksia.
Vuonna 1973 Warrenit riensivät apuun tutkimaan taloa. Yksi viidestä tyttärestä kuvaili ottaneensa osaa pelottavaan seanssiin, eli istuntoon, jossa henkiin on tarkoitus ottaa yhteyttä. Istunnossa perheen äiti oli alkanut puhua omituisella kielellä ja hänen tuolinsa oli leijunut ilmassa.
Perronien perhe asui talossa vielä seitsemän vuotta Warrenien vierailun jälkeen.
Alkuperäinen murhatalo
Vuonna 1974 23-vuotias Ronald DeFeo Jr. murhasi vanhempansa ja neljä sisarustaan heidän nukkuessaan. Raa'asta perhesurmasta sai alkunsa legenda Amityvillen talosta, joka on myöhemmin inspiroinut kauhuelokuvantekijöitä.
Murhan jälkeen George ja Kathy Lutz ostivat talon vain 80 000 dollarilla. Perhe asui talossa vain kuukauden, sillä siellä tapahtui outoja. Lutzit kertoivat esimerkiksi nähneensä kotonaan punasilmäisen sikaolennon.
George myös kertoi heränneensä joka yö kello 3.15 aamulla, joka oli se kellon aika, kun DeFeo tappoi perheensä. Warrenit tutkivat talon ja olivat sitä mieltä, että siellä olisi kummitellut jo ennen perhemurhaa.
Vuonna 1979 DeFeon asianajaja William Weber kuitenkin kertoi, että Warrenien tarina oli keksitty.
Kummituksia vai skitsofrenia?
Snedekerin talon tapaus toimi inspiraationa moderniin kauhuklassikkoon The Haunting in Connecticut.
Warrenit menivät tutkimaan ennen hautaustoimistona toiminutta taloa, kun sen omistajat väittivät, että heidän vanhin poikansa persoonallisuus oli alkanut muuttua väkivaltaiseksi. Omistajien mukaan kotona näkyi myös henkiä. Karmivat tapahtumat alkoivat pian sen jälkeen, kun perheen lapset löysivät talon kellarista hautaukseen liittyviä esineitä, kuten arkunnostimia ja ruumiiden varpaisiin kiinnitettäviä tunnistelappuja.
Kummittelua pidetään kuitenkin yleisesti kyseenalaisena, sillä vanhimman pojan tiedettiin sairastavan esimerkiksi skitsofreniaa.
"Paholainen sai minut tekemään sen"
Brookfieldin paranormaali oikeudenkäynti toimi uusimman Kirottu-installaation Conjuring: The Devil Made Me Do It -elokuvan pohjana.
Vuonna 1981 19-vuotias Arne Cheyenne Johnson puukotti vuokranantajansa. Sen tiimoilta käytiin kerrassaan erikoinen oikeudenkäynti, sillä Johnson väitti oikeudessa, että tehneensä murhan demonin riivauksen alaisena. Kyseessä oli Yhdysvaltojen historian ensimmäinen oikeudenkäynti, jossa vastaaja väitti olleensa demonin vallan alla.
Ilmeisesti 11-vuotiaan David Glatzelin riivannut demoni oli siirtynyt Johnsoniin murhan kanssa samaan aikaan Davidille tehdyn manauksen aikana. Warrenit tutkivat Davidia ja päätyivät siihen tulokseen, että läsnä oli paha henki.
New York Timesin mukaan Warrenit viettivät aikaa myös Johnsonin ja tämän perheen kanssa saadakseen selville, oliko hänet tosiaan riivannut paha henki. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä tuomari hylkäsi teorian ja tuomitsi Johnsonin vankilaan, jossa hän istui viisi vuotta ennen vapautumistaan.
