Nämä olivat 22-vuotiaana kuolleen prinssin riipaisevat viimeiset sanat

Luxemburgin suurherttuakunnasta kantautui viime viikonloppuna suru-uutinen. Nassaun Prinssi Frederik, prinssi Robertin ja prinsessa Julien poika menehtyi vain 22 vuoden iässä.

Asiasta uutisoi Luxembourg Times sekä prinssipari POLG-säätiönsä verkkosivuilla ja Instagramissa. Prinssi Frederik oli harvinaisesta sairaudesta kärsiviä tukevan säätiön perustaja ja luova johtaja.

Frederikin isä Robert on maan hallitsijan, suurherttua Henrin serkku. Maassa vallitsee perustuslaillinen monarkia, eli kuninkaallisten rooli on pitkälti vain seremoniallinen.

Nuori prinssi sairasti POLGia eli mitokondriaalista resessiivistä ataksiasyndroomaa. Harvinainen sairaus vie CNN:n mukaan soluista energiaa, mikä aiheuttaa monielinvaurioita.

Geneettiseen sairauteen ei ole parannuskeinoa.

Lähti huumorilla

Frederik menehtyi maailman harvinaisten sairauksien päivää seuraavana päivänä, 1. maaliskuuta. Hän voi huonosti jo pitkään ennen kuolemaansa.

Prinssi Robert on kuolemasta uutisoinnin jälkeen kertonut poikansa viimeisistä hetkistä säätiön blogissa, jonka otsikkona on yksinkertaisesti Frederik.

Perhe näki Frederikin viimeistä kertaa 28. helmikuuta, jolloin poika kutsui perheenjäsenensä luokseen yksi kerrallaan jättääkseen heille hyvästit. Paikalla olivat hänen sisaruksensa Alexander ja Charlotte sekä liuta serkkuja ja muita sukulaisia.

– Hän oli jo puhunut kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, äidilleen, joka ei ollut poistunut hänen viereltään 15 vuoteen. Sen jälkeen, kun hän antoi meille jäähyväisensä – jotkut kilttejä, jotkut viisaita, jotkut ohjaavia – hän jätti meidät viimeisellä, pitkään kestäneellä perhevitsillä, isä kertoo.

– Vielä viimeisinä hetkinäänkin hänen huumorinsa ja rajaton empatiakykynsä asivat hänet jättämään meidät nauraen... piristääkseen meitä.

Viimeiset sanat isälle

Robert kertoo kirjoituksessaan myös viimeiset sanat, jotka prinssi Frederik osoitti hänelle itselleen.

– Frederikin viimeinen kysymys minulle, ennen hänen muita huomioitaan, oli: "Isä, oletkö ylpeä minusta?" Hän oli tuskin pystynyt puhumaan moneen päivään, joten näiden sanojen selkeys oli yhtä yllättävää, kuin hetken tärkeys oli syvää.

– Vastaus oli helppo, ja hän kuuli sen niin monta kertaa... mutta tällä kertaa hän kaipasi vakuutuksen, että hän oli antanut kaiken voitavansa lyhyen ja kauniin olemassaolonsa aikana, ja että hän voisi viimein siirtyä eteenpäin, Robert toteaa kirjoituksessaan.