Vanhat lastenohjelmat järkyttävät – törkyistä kielenkäyttöä
Moni haikailee lapsuudestaan tuttujen piirrettyjen perään. Niiden sisältö ei kuitenkaan sellaisenaan menisi läpi enää tänäpäivänä.
Meteliä, kohellusta, yksinkertaista kieltä... Nykyajan lastenohjelmat kalpenevat vanhojen kunnon piirrettyjen rinnalla – Vai haalistuvatko sittenkään?
Arkistovideo: Salkkarit-tähti Lenita Susi vastaa nopeisiin kysymyksiin.
Menneiden vuosikymmenten piirrosohjelmissa oli eittämättä oma uniikki hohtonsa. 1990 -luvulla televisiossa näytettiin rakastettuja Muumilaakson tarinoita, Akun tehdasta, veikeää Vili Vilperiä sekä Bambukarhuja. Kasarilla taasen saatiin nauttia Halinalleista ja Ville Vallattomasta.
Sympaattiset sankarit ja muut karvakaverit ovat kuitenkin vain puoli totuutta. Ruuduissa pyöri myös sisältöä, joka viihdytti ja joka yhä ehkä naurattaa, mutta jollaista ei oman jälkikasvunsa soisi katselevan.
Kiroilua ja tuhmia heittoja
Ysärilasten ikisuosikki Prätkähiiret (1993-1996) lienee loistokkain esimerkki kielestä, jollaista ei nykyään juuri kuule edes aikuisille suunnatuissa ohjelmissa. Marsista kotoisin olevien jyrsijöiden ronskit puheet saavat nopeasti punan nousemaan poskille. Moton, Turbon ja Vinskin pikkutuhmat sutjautukset ovat oivallisen aivotonta viihdettä, mutta eivät alakouluikäisille.
Härskiydellään yllättää myös yhä suosittu Pokemon (1997-). Moni muistanee animesarjan olleen paikoin hyvinkin jännittävä. Osa sen vitseistä meni kuitenkin lapsena ohi, kuten Rakettiryhmän Jamesin "Koolla on siis väliä" -letkautus tai Brockin naisten perään läähätykset.
Prätkähiirten ja Pokemonin muisteluun löytyy pätkä jos toinen Youtubesta.
Äänet vailla vertaa
Moderneja animaatioita katsellessa on helppo unohtaa, kuinka paljon teknologia on kehittynyt. Vanhojen piirrettyjen vilkaisu muistuttaa nopeasti, ettei etenkään äänitekniikka ollut aikoinaan varsinaista huipputasoa.
Suomidubbauksille oli ominaista, ettei alkuperäistä ääntä ollutkaan täysin häivytetty, vaan se kuului ikään kuin kaikuna taustalla. Esimerkiksi Smurffien (1981-1990) ja Tao Tao -pandakarhun (1983-1985) ääniä jouduttiin kuuntelemaan kahdella kielellä samanaikaisesti.
Dubbausten laatu onkin sitten oma juttunsa. Kukapa ei olisi jälkikäteen höhötellyt He-Manin (1983-1985) fantastisille suomi-äänille. Samaan kastiin luikahtaa Hopeanuoli (1986), jota oli pakko katsoa sen traumapotentiaalista huolimatta.