Parhaat kauhuelokuvat peilaavat yhteiskunnan pimeyttä
Hyvät kauhuelokuvat ovat tunnetusti kiven alla. Niistä parhaat tarjoavat paljon enemmän kuin pelkkää veristä popcornia.
Nerokkaimmat kauhufilmit ovat synkkiä suodattimia, joilla elokuvantekijät käsittelevät katarttisesti yhteiskunnan pelkoja, epäkohtia ja ahdistusta. Jotkut pitävät tätä ”yleväksi kauhuksi” kutsuttua alalajia halvan slasherin eli viiltelykauhun vastakohtana. Itse vastustan putkiaivoista erottelua, sillä jotkut parhaista kauhuelokuvista ovat syntyneet juuri slasher-elokuvien kaupallisen menestyksen innoittamina. Genre-apartheidin kannattajat paljastavat yleensä vain omat rajoituksensa ja ahdasmielisyytensä.
Perjantaina sai ensi-iltansa odotettu uusi Scream, joka ei ole missään nimessä loistava tai erityisen omaperäinen kauhuelokuva. Se on kuitenkin sarjan aiempien osien tapaan viihdyttävä metaslasher-murhamysteeri, jonka taustalla muhii yksi amerikkalaisen elokuvan rikkaimmista geenialtaista.
Neljä ensimmäistä Screamia ohjannut kauhun grand old man Wes Craven oli 1970-luvun alussa vihainen nuori pitkätukka, joka purki pettymystään Amerikkaan ohjaamalla yhden aikakautensa ilkeimmistä elokuvista. Ingmar Bergmanin Neidonlähteen (1960) inspiroima Viimeinen talo vasemmalla (1972) on pyörryttävän häijy kostotrilleri, jossa raiskatun ja murhatun hippitytön vanhemmat jakavat oikeutta syyllisille muun muassa moottorisahalla.
Kaksi vuotta myöhemmin yhtä lailla maahansa pettynyt Tobe Hooper sukelsi pää edellä Amerikan rujoimpaan alavatsaan elokuvalla The Texas Chain Saw Massacre. Lukuisten vähemmän onnistuneiden jatko-osien jälkeen Netflix julkaisee ensi perjantaina suoran jatko-osan Hooperin mestariteokselle.
Lopuksi Screamista ei voisi ikinä puhua mainitsematta kolmatta 1970-luvun keskeistä ”esi-slasheria”, John Carpenterin Halloweenia (1978). Näiden kolmen elokuvan synnyttämä sokkiaalto ja ennenkokematon kaupallinen menestys mahdollistivat sen, että ensimmäinen Scream ylipäätään tuotettiin 1996.
Tie on ollut pitkä, ja nyt sen hedelmistä pääsee nauttimaan uusi, osin 2000-luvun puolella syntynyt yleisö. Toivottavasti tämä porukka jaksaa ottaa selvää klassikoista, joita ilman kauhuelokuvan vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunut.
Katson Leffakolumnin tekijä Tuomas Riskala on Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvakriitikoita, joka on kirjoittanut aktiivisesti elokuvasta 1990-luvun alusta lähtien. Riskala toimi Iltalehden elokuvakriitikkona 2008-2016 ennen siirtymistään Katson ja TV Seiskan palvelukseen. Edellä mainittujen lisäksi Riskalan tekstejä on julkaistu Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, Filmihullussa ja Ylioppilaslehdessä. Riskala on toiminut myös elokuvatoimittajana MoonTV:llä sekä avustajana useissa ulkomaisissa julkaisuissa. Cannesin elokuvajuhlilla lähes 20 vuotta vieraillut Riskala on ollut mukana useiden kansainvälisten elokuvafestivaalien tuomaristoissa, kuten Espanjan Sitgesissä ja Etelä-Korean Puchonissa, sekä järjestämässä kotimaan tärkeimpiä elokuvajuhlia Rakkautta ja Anarkiaa, Night Visions ja Espoo Ciné. Riskala on kuulunut Jussi-palkinnoista äänestävään Filmiauraan jo vuodesta 1999.