Elokuva-arvostelu: Tämä rohkea ratkaisu kiinnittää huomion Led Zeppelin -dokumentissa

1970-luvun suurimpiin bändeihin kuulunut Led Zeppelin tunnettiin tietystä salaperäisyydestä ja uppiniskaisuudesta julkisuuden suhteen. Yhtye ei esimerkiksi halunnut julkaista singlejä, vaan luotti musiikin ja albumikokonaisuuksien voimaan.

Becoming Led Zeppelin

Dokumentti

***

Led Zeppelinin jäsenet eivät ole halunneet osallistua yhtyeestä tehtyjen dokumenttien tekemiseen. Becoming Led Zeppelin on ensimmäinen yhtyeen kanssa yhteistyössä tehty biografinen dokumentti.

Ja nyt jäsenet todellakin pääsevät kertomaan itsestään. Kitaristi Jimmy Page, laulaja Robert Plant, basisti John Paul Jones ja arkistomateriaalin avulla kuoleman rajan tuolta puolen jutteleva John Bonham (1948–1980) ovat elokuvan ainoat puhujat.

Ratkaisua voi pitää rohkeana. Viime vuosina rock-dokumenteissa on yleistynyt tapa, jossa haastateltavaksi rahdataan laaja kaarti kohdeartistin aikalaisia, innostuksen saaneita artisteja ja julkkisfaneja. Esimerkiksi Guns n’ Rosesin Slash ja Foo Fightersin David Grohl ovat olleet tässä mielessä hyvin käytettyjä.

Rohkeus ei kuitenkaan takaa kiinnostavuutta. Pitkään herrakerhon sanailu pitää otteessaan, mutta jossain vaiheessa aletaan kiertää kehää. Elokuvan esittelyteksti lupaa runsaasti ennen näkemätöntä historiaa, mutta kyllä ainakin tosifanille nämä tarinat perustamisvaiheen yksityiskohdista Pagen miksausratkaisuihin ja Skandinavian keikkoihin ovat tuttua kauraa.

Ulkopuolinen tarkkailija tuo aina jonkin uuden näkökulman siihen nähden, että kokija itse kuvailee tapahtumia ja ajatuksia. Ja aina kun Becoming Led Zeppelin tuntuu alkavan käsitellä jotain teemaa vähänkään syvällisemmin, hypätään seuraavaan aiheeseen.

Totta kai esimerkiksi pitkillä kiertueilla oleminen rassaa perhe-elämää ja suosio huimaa, mutta miltä se oikeasti tuntui ja miten vaikutti nuoren rokkarinpsyyken kehitykseen? Nämä kysymykset jäävät ilman vastausta.

Musiikin osalta Led Zeppelin oli ylittämätön, ja onneksi tälle puolelle annetaan aikaa. Esiintymiset eivät jää parinkymmenen sekunnin välähdyksiksi, vaan useita live-kappaleita nähdään kokonaan.

Tanskalaisella pikkuareenalla vuonna 1969 vedetty How Many More Times on ollut katsottavissa jo aiemmin, mutta sen näkeminen nyt isolta kankaalta ja huippumiksauksena on mykistävä kokemus. 

Monesti puhutaan rokkibändin dynamiikasta, mutta Zeppelinilllä se oli hallussa aidosti. Neljä elementtiä nousuineen, laskuineen ja vuoropuheluineen muodostivat lukumääräänsä suuremman kokonaisuuden.

Myös silkkaa karismaa ja visuaalista pääomaa oli runsaasti. Led Zeppelin yksinkertaisesti näytti riisutuissakin olosuhteissa helvetin hyvältä lavalla.

Hyvää on myös se, että dokumentti on rajattu yhtyeen pariin ensimmäiseen toimintavuoteen. Ei ole haukattu liian suurta palaa. Koko 1970-luvun läpikäynti olisi varmasti hajottanut kokonaisuuden liian levälleen.

O: Bernard MacMahon. (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2025). 122 min.

Elokuvateattereissa 14.3. alkaen.