Elokuva-arvio: Pirjo Honkasalon odotettu paluuelokuva tukahtuu teennäisyyteensä

Orenda

Draama **

Pirjo Honkasalon parhaat elokuvat ovat esteettisiä ja dramaturgisia mestariteoksia, kuten Betoniyö (2013) tai maailman parhaisiin dokumentteihin luettava Melancholian 3 huonetta (2004). Valitettavasti Orenda on valtava pettymys kaikille, jotka odottavat näkevänsä mitään vastaavaa.

Honkasalon ensimmäinen pitkä elokuva 12 vuoteen on tarinaltaan rönsyilevä ja haahuileva, poikkitaiteellinen psykologinen draama, joka pyrkii sanomaan jotain järisyttävää ihmisen suhteesta omiin katumuksiinsa ympäröivän luonnon armoilla. 

Sekava yritys tiivistyy kahteen päähahmoon, jotka tuntuvat olevan yhtä hukassa kuin katsoja yrittäessään tulkita Orendan pseudosyvällistä pohdiskelua ihmisenä olemisen vaikeudesta.

Alma Pöysti esittää oopperalaulaja Noraa, joka saapuu syrjäiselle saarelle hakemaan sovitusta miehensä itsemurhasta kumpuavalle syyllisyydelle. Saarella asuva iäkäs pappi Natalia tunsi miehen tämän lapsuudessa, kun hän seurusteli pojan äidin kanssa. Roolissa nähtävä Pirkko Saisio on myös käsikirjoittanut elokuvan.

Päähenkilöiden teatraaliset vuoropuhelut tuntuvat hirvittävän väkinäisiltä ja todellisuudelta vieraantuneilta. Sama päätee melkein kaikkeen kerrontaan Orendassa, jota leimaa kahden kanonisoidun taiteilijan raskas kädenjälki. Saisio ja Honkasalo jäävät oman tekemisensä vangeiksi tavalla, joka tukahduttaa koko elokuvan.

Hienoista yksittäisistä otoksista huolimatta Orenda tuntuu ahtaalta ja sisäänpäin kääntyneeltä. Lopputulos on niin syvällä oman merkittävän taiteellisuutensa pauloissa, että se unohtaa puhutella katsojaa puhtaimmalla mahdollisella tavalla: herättämällä halun samastua sen hahmoihin.

O: Pirjo Honkasalo. N: Alma Pöysti, Pirkko Saisio, Luca Leino, Hannu-Pekka Björkman. (Suomi/Ruotsi/Viro 2025). 118 min.