Kimmo Timonen paljastaa: oli viittä vaille, ettei hän olisi koskaan voittanut Stanley Cupia – kiittää paljosta ex-pomoaan: ”Hän sanoi, että älä nyt helkutti vie…”

Helsingin Hartwall-areenassa koettiin hiljattain historiallisia hetkiä, kun Kimmo Timosen maajoukkuepaita numero 44 hinattiin hallin kattoon. Kunnianosoitus osui oikealle miehelle, sillä 43-vuotias kuopiolainen on kiistatta yksi kaikkien aikojen Leijona-puolustajista.

– Toivottavasti minut muistetaan sellaisena pelaajana, että minuun pystyi luottamaan ja jätkät tiesivät, mitä minulta saivat. Olin valmiina laittamaan kroppani likoon jäällä, Kime kertoi Seiskalle.

– Arvostus oli minulle kaikki kaikessa, se meni jopa kaikkien saavutusten edelle. Kun menin koppiin, niin tunsin, että jätkät luottavat minuun. Olinkin usein joko kapteeni tai varakapteeni, ja ne ovat usein tärkeitä juttuja meille pelaajille.

Timonen rankkaa saavutuksetkin korkealle. Hänen uransa kirkkain kruunu oli viimeisen ottelun huipentanut Stanley Cupin voittopokaalin nostelu suorille savolaisille käsivarsille.

– Se oli vaikea vuosi veritulppineen. Ei meinannut millään löytyä ratkaisua, pääsisikö sitä vielä pelaamaan. Onneksi vihdoin ja viimein löytyi lääkäri, joka sanoi, että saattaisi olla turvallista mennä pelaamaan, Kimmo muisteli kyseisen kauden dramaattisia käänteitä.

– Ja vaikken päässyt ikinä oikein pelikuntoon, eikä valmennuskaan kauheasti luottanut, olin kuitenkin kehissä viimeisessä ottelussa.

Erityisen hyvin Timosen mieleen on jäänyt mestaruusottelun aamu, 16. kesäkuuta 2015.

– Olimme aamujäillä, ja Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews kuiskasi korvaani, että tänään muuten voitetaan. Että emme ole kotona voittaneet Stanley Cupia, mutta tänään me teemme sen, ja sinä saat nostaa kannun minun jälkeeni.

– Mieti nyt: sellainen kaveri tuli sanomaan, että sinä olet sen ansainnut. Nämä ovat niitä juttuja, joita muistaa aina.

Oli lähellä, ettei Timonen olisi koskaan voittanut himoittua kanisteria. Veritulppadiagnoosin varjostaman uran viimeinen sesonki käynnistyi Philadelphia Flyersissa, jossa kuopiolainen oli kiekkoillut peräti seitsemän kautta varakapteenin A rinnassaan.

Kun sitten kauden mittaan alkoi näyttää siltä, ettei Flyersilla olisi todellisia eväitä kamppailla Loordi Stanleyn kanisterista, seuran vaihtaminen tuli ajankohtaiseksi. Timosella olikin joukkue valmiina mielessään: Nashville Predators.

– Olisin itse halunnut lopettaa Nashvillessä, koska NHL-urani alkoi siellä, ja siten ympyrä olisi sulkeutunut. Mutta Flyersin GM Ron Hextall sanoi, että älä nyt helkutti vie sinne mene, vaan mene Chicagoon, Kime naureskeli.

– Jos siis olisin saanut päättää itse, vihkoon olisi mennyt. Pitää kiittää Ronia hänen vinkeistään.

Jos jotain, niin Timonen olisi halunnut tuuletella myös maajoukkueessa. Toki hän ärjyi Leijonien matkassa neljissä olympialaisissa, ja tuomisina oli joka kerta mitali – mutta kertaakaan hänen kaulaansa ei ujutettu kultaista jalometallia.

– Se on jäänyt hieman kaivelemaan. Olisi ollut hienoa voittaa kaikkien niiden jätkien kanssa. Varsinkin Torinon-reissusta (olympiahopeaa 2006) olisimme ehkä ansainneet enemmän.

Vanhan sananlaskun mukaan hopea hävitään, mutta pronssi voitetaan. Viimeksi mainittu skenaario toteutui ainakin Naganossa 1998, jolloin Suomi kylvetti historiallisen nimivahvaa Kanadaa pronssiottelussa.

– Heillä oli niin nimekäs joukkue vastassa, että kyllä savolaispoika oli ihmeissään!

Tuona talvena NHL piti olympialaisten ajan kolmen viikon tauon. Vaahteralehtipaitojen kokoonpano olikin suorastaan naurettavan kova: mukana oli sellaisiakin Hockey Hall of Fame -lajilegendoja kuin Patrick Roy, Martin Brodeur, Ray Bourque, Chris Pronger, Steve Yzerman, Eric Lindros, Joe Sakic ja Wayne Gretzky.

Timonen puolestaan oli kelpuutettu ainoana SM-liigapuolustajana mukaan Leijoniin.

– Pääsin sitten pelaamaan. Muistan, miten tuli ihan sellainen normaali kulmakiekko, ja pääsin vähän tööttäämään Gretzkyä.

– Seuraavassa aloituksessa Brendan Shanahan kuiskasi korvaani, että ”Teepä tuo vielä kerran, niin minä v***u tapan sinut.” Ja minä olin, että mitäh!

Helsingin IFK:sta saapunut savolaispoika tajusi silloin legendaarisen 99:n arvon.

– Hän oli siinä asemassa, enkä minä ollut tottunut siihen, ettei saisi yhtään koskea. Mutta enpähän tehnyt sitä virhettä enää toista kertaa!

Lue lisää Kimmo Timosen muisteluita tuoreimmasta Seiskasta!