fbqJanne Antin HIV-tartunnastaan: Tarvitsen psykoterapiaa | Seiska
Janne Antin HIV-tartunnastaan: Tarvitsen psykoterapiaa

Janne Antin HIV-tartunnastaan: Tarvitsen psykoterapiaa

Uutiset | 13.11.2013 18:26

Auroran sairaalan infektiosairauksien poliklinikka on tarjonnut HIV-positiiviselle Janne Antinille toivoa ja vastauksia yli seitsemän
vuoden ajan. Janne ohjattiin Auroraan hoitoon pian hänen HIV-tartuntansa varmistuttua keskikesällä vuonna 2006. Klinikalla seurattiin paitsi hänen veriarvojaan, myös psyykettään, jota hoitaakseen Janne turvautui psykoterapiaan.
Terapia on ollut Jannelle henkireikä ja tärkeä työkalu, jonka avulla hän on pystynyt käsittelemään tartuntaansa, sen merkitystä ja elämäänsä laajemminkin.
Terapiahoito oli tiiviimmillään Jannen masennuskauden aikana. Hän hautoi HIV-diagnoosia seuranneen puolisen vuotta kestäneen matalapaineen aikana itsemurha-ajatuksia.

Tilanne oli vakava, mutta Janne ei usko, että hän olisi pystynyt itsemurhaan.

− Asuin tuolloin Helsingissä pienessä yksiössä enkä liikkunut mihinkään. Katsoin vaan telkkaria, söin masennuslääkkeitä ja pelkäsin, että joku tulee
luokseni. Kommunikoin vain puhelimitse. En halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa ja erakoiduin. Tunsin oloni saastaiseksi. Se oli jotenkin hullua ja tosi sumuista aikaa. Olen tosin unohtanut ison osan niistä päivistä ja kuukausista, Janne sanoo.

Taas minut lytätään

Psykoterapian ja läheistensä lisäksi Jannella on ollut mahdollisuus hakea tietoa ja vertaistukea Positiiviset ry:stä sekä HIV-tukikeskuksesta. Janne kokee yhdistysten tarjoaman tuen hyväksi ja tärkeäksi avuksi, mutta hän ei ole siihen turvautunut. Tässäkin asiassa Janne puhuu tartuntaansa liittyvistä peloistaan. Yksi niistä koskee leimautumista.

− Näitä pelkoja on ollut siitä lähtien, kun sain tiedon tartunnastani. Suurin haavoittuvuus ja pelko liittyvät yksinkertaiseen kysymykseen: miten tämä ihminen suhtautuu asiaan ja minuun? Kerroin aluksi vain harvoille ystävilleni ja äidilleni, mutta ajan kuluessa tutustuin uusiin ihmisiin ja päästin lähelleni uusia ystäviä, joten jouduin tilanteisiin, joissa minun oli pakko kertoa. Siten poistin salailuun ja paljastumisen pelkoon liittyviä epämiellyttäviä tunteita. Kun tilanne tuli vastaan kerta toisensa jälkeen, tartuntaan liittyvästä pelosta tuli mieleeni oravanpyörä, Janne kuvailee.

Janne pohtii, onko tartunta ja siihen liittyvät pelot suuri asia vain hänen päässään. Janne epäilee asian saaneen hänen ajatuksissaan kokoaan suuremmat mittasuhteet; onhan hänen lähipiiristään saama palaute ollut lähinnä kannustavaa ja ymmärtävää. Se on rohkaissut häntä puhumaan mutta ei väheksymään tuntemuksiaan.

− Tämä on kuitenkin minun elämääni, minun tartuntani, minun muutokseni ja minun henkilökohtainen asiani. Tuntemani HIV-positiiviset eivät ole minun silmissäni millään tavalla huonompia – he eivät olleet sitä ennen tartuntaani eivätkä tartuntani jälkeen. Olen jopa tietoisesti seurustellut HIV-positiivisen kanssa silloin, kun olin itse terve. Ehkä pelkään, että taas minusta supistaan, taas minua osoitellaan ja taas minut lytätään.

Kaipaan parisuhdetta

Jannea hoitava psykoterapeutti havaitsi viime keväänä, että hänen potilaansa on vaikeaa haudata vanha minuutensa, entinen, huoleton ja jopa hedonistinen elämä. Janne myöntääkin, että hän on kasvanut aikuiseksi vasta HIV-positiivisuutensa myötä.

− Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tartuntani takia minun oli pakko alkaa miettiä asioita, kuten seksi- ja suhde- elämääni, uudella tavalla. Minulla on ollut aina vilkas seksielämä; se oli melkoista menoa, kun olin nuorempi, hoikempi ja kauniimpi. Mutta olen edelleen omaehtoisessa eristyksessä, en käy juurikaan ihmisten ilmoilla ja käytän harvoin alkoholia. Mietin kaikki ratkaisuni tosi tarkasti, ettei vaan käy vahinkoja, Janne kuvailee.

− Peloistani ja varovaisuudestani huolimatta kaipaan parisuhdetta. Olen 43-vuotias ja loppujen lopuksi hirveän yksinäinen, hän jatkaa.

Samat ongelmat toistuvat

Kun Janne Antin pääsi HIV-tartuntaansa seuranneen henkisen kriisivaiheen jälkeen jaloilleen, hän muutti Helsingistä Turkkiin. Hän halusi pois Suomesta ja kaikesta, mikä muistutti häntä menneestä. Muutto ulkomaille oli hukassa olleen miehen tapa paeta todellisuutta.

− Turkissa sivuutin kaiken tapahtuneen. Siellä minun ei tarvinnut miettiä tartunta-asioita, kun Suomi muistutti minua HIV:stä. Olin uhri ja halusin elämäni takaisin. Koin, että minulle annettiin tällainen asia pyytämättä minulta lupaa. En ollut valmis muutoksen, joka väistämättä seurasi, Janne kertoo.
Janne vuokrasi Turkista kolmekerroksisen huvilan, jossa oli viisi parveketta, iso kattoterassi, uima- allas ja merinäköala. Hänellä oli ylimääräistä rahaa, koska hän myi ennen muuttoaan Helsingissä sijainneen parturi-kampaamonsa. Hän kävi Suomessa vain terapiassa ja verikokeissa.

− Minä jopa seurustelin puolentoista vuoden ajan. Kerroin turkkilaiselle miesystävälleni tartunnastani pian ensitapaamisemme jälkeen. Suhteemme oli tosi hyvä, ja eromme oli minun vahinkoni. Minun oli taas paettava. Pakenen aina jotain

Nyt Janne pakeni sitä, että hänen oli oikeasti hyvä ja turvallinen olla. Hänestä oli mahdotonta olla suhteessa mieheen, joka rakasti häntä ja hyväksyi hänet.

− Olen paennut aina jotain ja tehnyt virheitä matkallani. Minua hävettää se, että käytökseni on ollut toistuvaa. Aloinkin psykoterapeuttisista syistä johtuen kirjoittaa elämästäni kirjaa, jotta voisin nähdä elämäni ulkopuolisen silmin. On jännää nähdä samojen ongelmien toistuvan. Mietin lukiessani, olenko minä noin tyhmä? Enkö opi yhdestä virheestä, Janne ihmettelee.

Janne uskoo kyseisten piirteiden juontavan juurensa hänen lapsuudestaan ja isäsuhteestaan. Hän uskoo, että kannustuksen ja tuen puuttuminen jättivät jälkensä.

− En saanut koskaan hyväksyntää isältäni, joten hain sitä seksin kautta. Jos olisin saanut rakkautta isältäni, elämäni olisi voinut mennä ihan toisella tavalla, Janne pohdiskelee.

Välit isään katkesivat

Isä–poika-suhteen menettäminen on koulukiusaamisen lisäksi konkreettisin tappio, jonka Janne on seksuaalisuutensa takia kärsinyt. Janne katkaisi yhteydenpidon isäänsä noin 15 vuotta sitten.

− En ollut sellainen poika, jonka hän halusi. Leikin lapsena barbeilla, kun minun olisi pitänyt leikkiä pikkuautoilla. Kun olin kuusivuotias, leikimme naapurinpojan kanssa hänen äitinsä mekoilla ja peruukeilla. Emmehän me tienneet, mitä se tarkoittaa. Meillä oli hauskaa, mutta isäni ei siitä pitänyt. Aikuisena koin asian siten, ettei minun tarvitse olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, joka ei hyväksy minua, Janne toteaa pettyneenä.

Janne tuli parikymppisenä kaapista ulos kertomalla homoudestaan äidilleen, jolle asia ei tullut yllätyksenä. Äiti oli tiennyt asian laidan yli vuosikymmenen ja odotti, että Janne kertoo sen itse. Samoin kuin HIV-tartuntansa kanssa, Janne tarvitsi oman aikansa puhuakseen seksuaalisuudestaan. Ja kun hän oli valmis, ei hän enää halunnut peitellä eikä häpeillä.

− En näe seksuaalisuudessani mitään outoa. Se olisi outoa, jos nyt alkaisin seurustella naisen kanssa ja perustaisin perheen. Se vasta olisi erikoista! Mielestäni itsensä hyväksyvän henkilön ei pitäisi antaa yhteiskunnan vaikuttaa elämäänsä niin paljon, ettei hän voi olla itselleen rehellinen ja oma itsensä. Sitä kuitenkin tapahtuu. Jotkut kokevat, ettei heillä ole elämässä muuta mahdollisuutta.

”Milloin minä kuolen?”

Kun Janne kuuli HIV-diagnoosinsa, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: ”Milloin minä kuolen tähän?” Jannen ja monien muiden onneksi lähes 40 miljoonaa henkeä vaatinut virus ei enää tarkoita kuolemantuomiota. Jannen sairastuessa seitsemän vuotta sitten puhuttiin lääkkeistä, jotka helpottavat HIV-tartunnan
saaneen henkilön elämää ja pitävät elämänlaadun korkealla. Nykylääkkeillä HI-viruksen määrä elimistössä pystytään laskemaan niin alas, ettei sen mittaaminen enää onnistu.

Janne aloitti HIV-lääkityksen vasta kuukausi sitten. Hän on käynyt ennen lääkityksen alkamista puolen vuoden välein verikokeissa, joissa on seurattu hänen virusmääränsä kehitystä. Virus on kehittynyt maltillisesti, tai sitten Jannella on hyvin vahva immuniteetti. Hän on päällisin puolin täysin terve mies, joka syö yhden pillerin joka ilta samaan aikaan koko loppuelämänsä ajan.

− Tartunnan psykologiset vaikutukset ovat ainakin minun kokemusteni perusteella merkittävät. Aloin miettiä elämääni − mennyttä ja tulevaa. Mietin kuolemaa ja elämän merkitystä. Kyllähän elämällämme täytyy olla joku merkitys? Minä ainakin toivon niin, koska en tiedä, pääsenkö koskaan täysin sinuiksi suruni kanssa.

 

Teksti:Paavo Nurmi
Kuvat:Ari Lahti

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia!
Seuraa Seiskaa somessa!