Lähetettiin kotiin terveyskeskuksesta! Oululainen Liisa menetti sormet ja jalat: Ehdin jo kertaalleen kuolla

Kotimaa | 02.03.2021 08:27

Oululainen Liisa Syrjä, 57, työskenteli kahdeksan vuotta sitten vammaisavustajana. Takana oli aivan normaali työpäivä, kun yöllä lämpö nousi korkea kuume. Huono olo äityi aina vain pahemmaksi, mutta terveyskeskuksessa oireet tulkittiin flunssaksi.

– Seuraavana yönä heräsin vessahätään ja tajusin, ettei kaikki ole nyt kunnossa. Jalkani eivät kantaneet, ja ne tuntuivat aivan omituisilta. Viideltä aamulla soitin samassa rivitalossa asuvalle äidilleni, että nyt pitää soittaa ambulanssi.

Liisa harjaa koiriaan, ja saksetkin pysyvät käsissä. – On ihmeellistä, miten ihminen tottuu ihan pienilläkin sormentyngillä tekemään tavallisia asioita.
Liisa harjaa koiriaan, ja saksetkin pysyvät käsissä. – On ihmeellistä, miten ihminen tottuu ihan pienilläkin sormentyngillä tekemään tavallisia asioita.

Sydän pysähtyi

Liisalla ei ole juuri muistikuvia jatkosta. Hänet toimitettiin Oulussa teho-osastolle, jossa todettiin, että ääreisverenkierto oli loppunut, ja sormet ja jalat alkoivat mennä kuolioon.

– Sydämeni pysähtyi, mutta minut saatiin onneksi elvytettyä. Olin teho-osastolla kaksi viikkoa, mistä en muista mitään. Pahimpana päivänä olin kolme kertaa leikkaussalissa, sillä sormia ja jalkoja leikattiin säästellen sitä mukaa, kun kuoliot etenivät, Liisa sanoo.

Kaikkiaan Liisa vietti sairaalassa kolme kuukautta, josta viikon hengityskoneessa. Syynä oli kissojen ja koirien suussa elävä capnocytophaga-bakteerin aiheuttama verenmyrkytys. Kukaan ei tänä päivänäkään tiedä, mistä ja miten hän sen sai.

Bakteeri aiheuttaa ihmiselle verenmyrkytyksen vain, jos immuunipuolustusjärjestelmä on jostakin syystä heikentynyt.

Ennen sairastumista näpätyssä kuvassa Liisalla on sormet ja sääret tallella. – Ei sitä ikinä kuvittelekaan, että itselle voisi jotakin tämmöistä käydä, hän sanoo.
Ennen sairastumista näpätyssä kuvassa Liisalla on sormet ja sääret tallella. – Ei sitä ikinä kuvittelekaan, että itselle voisi jotakin tämmöistä käydä, hän sanoo.

Koirat pitävät liikkeessä

Liisa on aina kasvattanut koiria. Nytkin hänellä on niitä neljä: berninpaimenkoirat Mauri, Manu ja Tiina sekä newfoundlandinkoira Mellu.

– Koirat pitävät minut liikkeessä. On ihanaa lähteä niiden kanssa luontoon kävelemään, enkä tarvitse siihen muita apuvälineitä kuin nämä jalkaproteesit.

Nykyiset proteesit ovat pari senttiä edellisiä pidemmät. – Näitä on pakko lyhentää, jotta kävelyni olisi luontevaa.
Nykyiset proteesit ovat pari senttiä edellisiä pidemmät. – Näitä on pakko lyhentää, jotta kävelyni olisi luontevaa.

 

Liisalta on nyt poistettu sormet ja molemmat sääret polvista alaspäin. Hänelle on räätälöity myös mekaaninen apukäsi, mutta hän ei käytä sitä.

– Minun olisi heti amputointien jälkeen pitänyt saada mekaaninen käsi, mutta kun olen jo näin monta vuotta käyttänyt sormentynkiäni, on tekokäden käytön opettelu todella vaikeaa ja turhauttavaa.

Liisa sai hiljattain uudet jalkaproteesit, mutta niiden hienosäädössä on mennyt oma aikansa.

– Proteesiteknikko työsti niitä siten, että nyt ne ovat polvista sopivat ja liikkumiseni on sujuvaa.

– Kyllä on ilo koirien kanssa mennä metsässä. Ulos ne pääsevät oven avauksella. Minulla on kahden hehtaarin piha, missä voivat temmeltää.
– Kyllä on ilo koirien kanssa mennä metsässä. Ulos ne pääsevät oven avauksella. Minulla on kahden hehtaarin piha, missä voivat temmeltää.

Nenänpääkin kuolioon

Liisalla ehti nenänpääkin mennä kuolioon. Myös sitä on leikattu moneen kertaan.

– Onneksi nenä ei mennyt kokonaan. Puuttuvaa palaa ei juuri huomaa, kun puuteroin niin taitavasti, Liisa nauraa.

Iloinen luonne ja positiivisuus ovat olleet tärkeitä lääkkeitä toipumisessa. Lisa toteaakin, että jos tilanteessa on jotakin positiivista, niin se, ettei bakteeri levinnyt sisäelimiin.

Nenänpään menetystä ei juuri huomaa. – Osaan sen verran meikata, ettei se heti pistä silmään. Joskus kaupassa jotkut jäävät tuijottamaan, mutta en sellaisestakaan enää jaksa vaivautua.
Nenänpään menetystä ei juuri huomaa. – Osaan sen verran meikata, ettei se heti pistä silmään. Joskus kaupassa jotkut jäävät tuijottamaan, mutta en sellaisestakaan enää jaksa vaivautua.

Autoilen normaalisti

Liisalla on kolme poikaa ja kaksi lastenlasta, jotka asuvat lähellä.

– He ovat pitäneet minusta huolta ja minä heistä. Kuskaan lapsenlasta jääkiekkoharjoituksiin joka viikko. Pystyn ajamaan autolla ilman apuvälineitä, sillä tunnen auton polkimissa jalkateräni, vaikka niitä ei ole.  Aivan kuin ajaisin omilla kokonaisilla jaloilla autoa. Se on täysi mysteeri, mutta mitään haamukipuja minulla ei enää ole, enkä tarvitse kipulääkityksiäkään.

Liisa ei ole innostunut mekaanisesta kädestään. – Olen näppärämpi omilla tyngilläni kuin tällä.
Liisa ei ole innostunut mekaanisesta kädestään. – Olen näppärämpi omilla tyngilläni kuin tällä.

 

Fysioterapia, jumppa ja aktiviteetit perheen ja koirien kanssa pitävät Liisan elämäniloa yllä.

– En koe itseäni huono-onniseksi, katkeraksi tai masentuneeksi. Minulla on syytä iloita ja arvostaa elämässäni suurempiakin asioita kuin sormet tai sääret. Näillä mennään, ja suuri ilo sydämessä!

Teksti:Carmen Heikkilä
Kuvat:Markku Ruottinen ja Liisan albumi
Jaa Artikkeli:

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia!
Seuraa Seiskaa somessa!