Kävimme toissailtana mielenkiintoisen keskustelun kuopukseni kanssa. Uuden opinahjon opetusmenetelmät puhuttivat meitä. Vielä löytyy niitäkin opettajia, jotka eivät näe omassa toiminnassaan tarkastelemisen varaa.

Siitä siirryimme ajassa taaksepäin muistellen menneitä kouluvuosia ja tuolloin sattuneita tapahtumia. Pohdimme ylipäätään elämää. Sydämessäni läikähti katsoessani tuota nuorta miestä, joka vielä hetki sitten oli sylilapsi. Nyt hän istui edessäni puhuen viisaita ihmisten ilmekäyttäytymisestä, jolla onnistutaan huonosti kätkemään todelliset tarkoitusperät.

Kuin kaksoset

Meillä on jo aikojen alusta ollut tapana istua perheen kesken viimeistään iltapalalla ja keskustella päivän tapahtumista. Kun pojat olivat pieniä, kumpikin istui iltapalapöydässä Stokken syöttötuolissaan jalkojaan heilutellen ja samalla pohtien pienen ihmisen näkövinkkelistä maailman menoa ja meininkiä. Heillä on ikäeroa vuosi ja kaksi kuukautta, joten viikarit olivat kuin kaksoset. Virtaa, mielikuvitusta ja ideoita riitti äidin ja isän pään menoksi.

Kuopuksessa asui pieni filosofi jo tuolloin. Hän esitti usein toiveen: voisimmeko puhua niistä elämän atioista? S-kirjain ei aina löytänyt paikkaansa, mutta ajatus kulki kirkkaasti.

Vanhemmalle veljelle elämä näyttäytyi jo tuolloin syvyyssuunnassa. Hän oli terävä tekemään huomioita sekä kiteyttämään kuulemansa ja kokemansa. Siinä, missä nuorempi rakasti pitkiä pohdintoja ja viipyilevää keskustelua, vanhempi kuunteli aikansa ja tiivisti oleellisen yhteen lauseeseen. Se ei aina tuntunut nuoremmasta mukavalta, koska hän koki, että hänen pohdinnoiltaan pyyhkäistiin pohja pois. Taas veikka oikaisi eikä pysynyt polulla. Siinä saatettin sitten käydä pientä jäsentenvälistä ennen nukkumatin unihiekkaa.

Nuoremman kehitystä kiritti se, että hän halusi pystyä kaikkeen mihin veikka. Vanhemman kehitystä taas se, että hän halusi kyetä asioihin, joita pikkuveli ei heti kykenisi tekemään perässä. Oli pysyttävä kehityksessä edellä, jotta jonon pää olisi selvä.

Hellyyttä ja huomiota sekä kuria ja järjestystä

Koen, että esikoinen teki minusta äidin. Toinen lapsi vahvisti äidiksi kasvamista. Olen aina ollut kova halaamaan ja pussaamaan rakkaitani. Pojat ovat saaneet hellyyttä ja huomiota, mutta myös kuria ja järjestystä. Meillä on aina puhuttu avoimesti tunteista, välillä kovaakin. Mutta aina on myös pyydetty anteeksi vääriä sanoja tai tekoja, me vanhemmatkin lapsiltamme.

Olin 37-vuotias saadessani esikoisemme ja 38-vuotias kuopuksen synnyttyä. Jäin kotiin hoitamaan poikia. Asuntovelalliselle se oli taloudellisesti järjetön päätös. Uran kannalta uhkarohkeaa.

Minulla oli hyväpalkkainen työ ja hohdokas ammatti ”julkkiskampaajana”. Asiakkaani koostuivat niin eturivin taiteilijoista kuin poliitikoista, valtion korkea-arvoisista virkamiehistä sekä misseistä, malleista ja ihan tavallisista työtä tekevistä ihmisistä. Tein tuolloin arvovalinnan, kuten myöhemminkin rakkaan Timoni sairastuttua: hoitaa omani itse. En usko seniorina katuvani sitä, että en kuluttanut aikaani enemmän töissä.

Lohduttava syli, johon kiivetä hädän tai harmin hetkellä

Valintani vastapainoksi sain nähdä lasteni ensimmäiset askeleet ja kuulla ensimmäiset sanat. Sain olla se lohduttava syli, johon kiivetä hädän tai harmin hetkellä. Todistaa ensimmäisenä onnistumisen iloa ja oivalluksen ihmettä. Ohjata ja opastaa satujen ja tarinoitten ihmeelliseen maailmaan. Laulun ja leikin riemuihin. Askarrella ja kokea pienen ihmisen mielikuvituksen voima, joka kumpuaa kasvamisen rauhasta. Retkeillä luonnossa eväät mukana havaintoja tehden ja rakentaa metsämajoja.

Kiireettömät aamut olivat parhaita. Pienet, lämpöiset pojanpallerot kiipesivät sänkyyn peittoni alle hassuttelemaan ja höpsöilemään, kikattaen uuden päivän riemua. Sain vartin välein pussata heidät puhki ja halata luttuun. Kertoa, että rakastan äärettömyyksiin asti ja lukko päälle.

Minulle ei haistatella eikä puhuta epäkunnioittavasti

Nyt, kun katson ja kuuntelen poikiani, pakahdun rakkauden määrästä. Nipistän itseäni ja puhun ääneen itselleni. Ajatella, että nuo briljantit pojat ovat minun. Heistä on kehittynyt kelpo kansalaisia. Kaikista elämämme vaikeuskertoimista huolimatta sosiaalisia, huumorintajuisia, ajattelevia ihmisiä.

Olen onnellinen, että uskalsin toimia valtavirrasta poiketen. Lapsi ja lapsuus ovat ainutkertaisia. Olen tehnyt jotakin oikein. Meillä on hyvät keskinäiset välit ja luottamus. Minulle ei haistatella eikä puhuta epäkunnioittavasti muutoinkaan. He puhuvat minulle asioistaan, purkavat tuntemuksiaan ja luottavat minuun kuin kiviseinään. He tietävät kenelle kuuluvat, kuka johtaa laumaa.

Tuntui niin hyvältä, kun kuopus sanoi minulle seuraavasti:

”Äiti, vaikka mä en aina ole ollut kaikesta samaa mieltä tai tykännyt jostain sun sanomisista, niin sä olet opettanut meille hyvät käytöstavat ja toisten ihmisten kunnioittamisen. Myös sen, että kaikkea ei mitata rahassa. Elämän edessä pitää olla nöyrä, mutta ihmisten edessä ei pidä nöyristellä. Jokaisella on ikään katsomatta oikeus omanarvontuntoon ja tasapuoliseen kohteluun. Elämässä on hetkiä, jolloin toisen etu menee oman edelle, jolloin teot ovat sanoja suurempia. Ne ovat asioita joita opitaan kotona, niitä kutsutaan arvoiksi.”

Kommentit

  • Lilli 19.9.2020 12:16

    Omassa lapsuudessani vanhemmat kävivät töissä kodin ulkopuolella ja silti heillä oli aikaa opettaa samoja asioita. Meillä oli turvallinen ja rakastava koti, jossa myös isä osallistui lastenhoitoon ja kodin sopimuksiin sekä ruuan laittoon. Samalla ison suvun keskellä opittiin vanhempien kunnioitusta ja hyviä käytöstapoja. Opittiin myös kansainvälisyyteen ja kohtaamaan vieraita kulttuureita laajan ystävä-ja tuttavapiiriin ansiosta. Vanhemmilla oli aikaa viettää yhteisiä hetkiä lasten kanssa ja pienestä pitäen opetettiin myös vastuun kantamiseen sekä kannustettiin opiskeluun ja työntekoon. Molempien vanhempien työssäkäynti kodin ulkopuolella ei estä oppimasta ihan samoja asioita mitä Niina kirjoituksessaan nostaa esille. Ei elämä ole ollut aina helppoa vaan on sisältänyt paljon myös taloudellisia vaikeuksia takausvelkojen maksamisen takia. Tämä oli monelle tuttua laman seurauksena. Kaikesta vaikeuksista huolimatta vanhemmat huolehtivat perheestä yhdessä toinen toistaan tukien, rakastaen sekä kunnioittaen eikä kumpikaan katkeroitunut vaikka taloudelliseen ahdinkoon oli jouduttu muiden ulkopuolisten tekojen seurauksena. Vanhemmille lapset ja oma koti ovat olleet aina tärkeitä ja monta hyvää neuvoa sekä keskustelua on käyty lapsuudesta alkaen. Itsellä on ollut hyvä ja rakastava lapsuus vaikka vanhemmat kävivät töissä kodin ulkopuolella.

    • ninamikkonen 19.9.2020 13:12

      Kiitos Lilli kommentoinnista sekä antamastasi ajasta blogini parissa.

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!