Sydämeni särkyy joka kerta, kun luen koulukiusaamisesta. Raivo nousee pintaan silloin, kun teko on puhdasta väkivaltaa ja sen yhteydessä käytetään sanaa kiusaaminen.

Väkivalta ei ole kiusaamista tai pientä härnäämistä, joka lähtee lapasesta. Mikä hyvinvointiyhteiskunta on sellainen, joka liki kaikessa muussa vahtii käyttämiämme sanoja, mutta koulussa tapahtuvasta väkivallasta puhutaan kiusaamisena? Annamme lapsille ja nuorille vähättelemällä väärän viestin.

Koulun ulkopuolella kiusaaminen on raakaa väkivaltaa, josta pahimmassa tapauksessa joutuu leivättömän pöydän ääreen. Sanojen ja syytteen välillä on oltava korrelaatio silloinkin, kun sen tekee alaikäinen. Lain säätäjien tehtävä on miettiä, mikä se on.

Kuva: All Over Press

“Koska olemme Kiva koulu, meidän koulussa ei kiusata”

Aiheesta on sen verran omakohtaista kokemusta, että voisin kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Säästän sen kuitenkin tuonnemmaksi.

Kiva koulu -järjestelmän laajennuttua valtakunnalliseksi lukuvuonna 2009-2010 perheessä jos toisessa ei voinut välttyä tunteelta, että on kouluja, joissa tuon sanaparin voimaan uskotaan sokeasti.

Tuudittauduttiin ajatukseen, että “koska olemme Kiva koulu, meidän koulussa ei kiusata”. Kiva koulun lisenssimaksujen tultua käyttöön 2016 jäi järjestelmään enää hieman alle puolet peruskouluista. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi kouluille suhteellisen edulliset lisenssit saivat ison osan kouluista kuitenkin jättämään järjestelmän.

Liki kymmenen vuotta vanhan tutkimuksen mukaan 4-6. luokkalaisten parissa kiusaaminen ja kiusatuksi joutuminen väheni Kiva kouluissa 30-40 prosentilla jo ensimmäisen vuoden aikana. Järjestelmässä vuosia mukana olleissa kouluissa kiusaamiseen osallistuneiden oppilaitten määrä oli vähentynyt noin 50 prosentilla. Olisi varmasti syytä päivittää tutkimuksen tulokset, jotta saataisiin ajantasaista dataa siitä, mikä tilanne on vuonna 2020.

 

Parittelemaan pääsee toisen rökittänyt uros

Ihminen on kautta historian ollut aggressiivinen olio. Valtaosa pariutuvasta eläinkunnasta ovat aggresiivisia. Ne kommunikoivat toisilleen pitkälti aggression kautta.

Jonon pää selvitetään taistelemalla. Parittelemaan pääsee toisen rökittänyt uros. Ihmiselle on kuitenkin annettu äly ja emootio. Ei tarvitse olla vain viettiensä vietävänä. Järjestäytyneissä yhteiskunnissa, joihin Suomikin vahvasti kuuluu, on se etu, että ne voivat säätää lakeja ja asetuksia, joilla taataan yksilöille koskemattomuus sekä yhteiskuntarauha.

Nyt on jokin pahasti pielessä, kun lapset ja nuoret joutuvat pelkäämään, koska me aikuiset emme hoida tehtäväämme, suojele lasta.

 

Bensaa liekkeihin

Maailmassa on aina ollut Monneja, joilla on Pilli ja Pulla hännystelijöinä. Surkimuksia, joita pelko ja henkinen pienuus ajaa alistamaan muita, jotta todellinen ego ei paljastuisi.

On bensaa liekkeihin, kun heidän brutaalit otteensa päätyvät julkisuuteen, minkä sosiaalinen media mahdollistaa. Some on oma tv-kanava näille wannabe-gangstoille, jonka kautta he pönkittävät pienuuttaan ja aiheuttavat uhrilleen lisätuskaa nöyryyttämällä heitä koko maailman edessä.

Todellisuudessa isoimman yleisön mielestä häpeä lankeaa aina näiden surkimusten päälle. Tämä on kuitenkin uhrille laiha lohtu. Hän maksaa isoimman henkisen ja fyysisen laskun. Kokemuksesta tiedän, että vaikka sinuun ei kajottaisi sormellakaan, niin henkinen kiusaaminen jättää myös fysiikkaasi jäljet.

Kokemuksesta tiedän senkin, millaiset jäljet jäävät, kun joudut henkisen lisäksi myös fyysisesti pahoinpidellyksi.

 

Huono selitys

Miksi koulut antavat kiusaamisen tapahtua? Huono selitys on se, että ei voida nähdä kaikkea.

Jos jotakuta kiusataan viikkotolkulla, kuukaudesta ja vuodesta toiseen niin sokeakin sen jo näkee. Koulujen suhtautuminen kiusaamiseen on henkisen ryhdin puutetta. Kiusalliset asiat yritetään selittää parhain päin. Laitetaan Kiva koulu -järjestelmän alkuperäisen selvityskeskustelun vastaisesti lapset vastakkain pyytelemään toisiltaan anteeksi, koska eihän kukaan yksin riitele. Kiusaajat pääsevät kimpassa yhtä (kiusattua) vastaan keskustelemaan etukäteen kiusatun päänmenoksi juonimansa tarinan. Opettajalle tämä usein sopii, koska se vie vähemmän aikaa kuin oppilaiden kuuleminen yksittäin.

Paha vain, että näin toimien kiusatun etu ei toteudu, eikä kiusaajienkaan. Jos et koskaan joudu kantamaan teoistasi vastuuta, niin teot jatkuvat. Vanhemmista kukaan ei tunnusta, että hänen lapsensa kiusaa. Ei tietenkään, koska joutuisi elämään sen häpeäntunteen kanssa, että jokin perheessämme on pielessä.

Syyllisyys on tarpeellinen tunne siitä huolimatta, että se ei tunnu mukavalta. Mikään ei muutu, jos koko ajan hoemme, että ei nyt syyllistetä ketään. Silloin juuri kiusattu on se, jota nuoli osoittaa. Hänen syynsä.

 

Ei ihan kuin nykyaikana, mutta kuitenkin

Eurooppa, jonka ytimessä Suomikin vahvasti on, alkoi inhimillistyä vasta 1700-luvulla, jolloin alettiin ymmärtää käytöksen merkitys. Toki se oli ahtaampaa kuin nykypäivänä, mutta empatialle ja ihmisten väliselle tasa-arvolle kylvettiin silloin siemen.

Alettiin käyttäytyä. Ei ihan kuin nykyaikana, mutta kuitenkin. Käytöstavat ovat niitä asioita, joiden omaksumisen myötä me emme enää esimerkiksi tee tarpeitamme mihin tahansa tai ryhdy jatkamaan sukua kesken kaiken, muiden ihmisten nähden. Me emme myöskään harrasta keskiaikaisia kidutusmenetelmiä, joita viranomaiset valvovat, kuten silloin tehtiin.

 

Onko oikein, että kiusattu on aina se, joka uhrataan?

Se, että joku kiusaa, johtuu varmasti monista syistä. Mutta onko oikein, että syiden puuttuessa ja niitä selvitettäessä, kiusattu on aina se, joka uhrataan? Olisiko ajateltavissa, että luotaisiin uusi oppiaine, joka käsittelisi yksinomaan käytöstapoja, empatiaa? Toisen ihmisen huomioonottamista, kunnioittamista ja koskemattomuutta. Nämä käsitteet tuntuvat olevan monelle hämärän peitossa.

Tiedän koteja, joissa vanhemmat ovat akateemisesti sivistyneitä, mutta sydämensivistys loistaa poissaolollaan. On perheitä, joissa ei ole akateemista sivistystä, mutta sydämensivistystä senkin edestä. Sitten on perheitä, jotka ovat jääneet aamuhämärään joka suhteessa. Niistä on nuoren paha ponnistaa empaattiseksi ihmiseksi.

Meillä on yksinäisyydestä kärsiviä ikäihmisiä pilvin pimein. He eivät ole seniilejä, ainoastaan yksinäisiä. Miksi emme loisi järjestelmää, jossa heidän elämänkokemuksensa otettaisiin käyttöön? Aivan kuten isättömille tai äidittömille on olemassa aikuisten toimesta kaveritoimintaa, niin voisi olla koulutätejä ja -setiä, jotka voisivat olla kouluissa lapsille ja nuorille korvina, empaattisina tukina ja välitunteina pihalla näkyvinä turvaa tuovina aikuisina? Uskon, että tällaisesta toiminnasta, osallistamisesta, olisi monenlaista hyötyä. Jos on tahtoa löytyy myös keinoja ja ratkaisuja.

Tämän vuosikausien jeesustelun olisi jo aika loppua, nyt odotetaan tekoja eikä puheita. Nuorten ja lasten aika on nyt, ei huomenna.

P.s. Tomi Jaakola Ahjo Training Centeristä postasi Facebookiin hienon päivityksen. Paitsi, että hän puhuu täyttä asiaa kiusaamisesta hän tarjoutui myös jalkautumaan kouluihin ja puhumaan nuorille, mitä väkivallasta seuraa ja miksi se on väärin. Sen lisäksi hän tarjosi vuoden ilmaiset treenit ja ohjauksen salillaan Vantaan Kytöpuiston koulussa pahan väkivallan kohteeksi joutuneelle oppilaalle.

Kommentit

  • Mintsi 26.9.2020 11:26

    Loistava teksti!

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!