Sain odottamani tekstiviestin minulle saapuneesta lähetyksestä. Reippaana ja raikkaana marssin aamutuimaan asiamiespostiin noutamaan pakettia.

Oletettu naishenkilö kassalla ilmoitti ystävällisesti, että tämä lähetys ei löydy heiltä, vaan ilmoituksessa olevasta osoitteesta. Enkö siis ole asiamiespostissa? Olette kyllä, oletettu vastaa, mutta tämä lähetys ei ole. Minä hölmistyneenä, missä se sitten on? Oletettu luo minuun säälivän katseen, sanoo osoitteen, joka viestissäni lukee, kannattaa mennä sinne. No niinpä tietenkin, nyökkään nolona kuin se entinen mies, joka myi voin ja hukkasi rahat.

Varmoin askelin suunnistin kohti toista K-markettia. Tokaisin tiskin takana väijyvälle myyjälle vapautunutta naurua tavoitellen, että tein äsken harharetken. Täällä pitäisi olla minulle lähetys. Näytin puhelimessani olevaa viestiä. Myyjä luki viestini, vilkaisi minua ja totesi: ”Vielä et ihan ole maalissa. Kuten tästä viestistä ilmenee, nämä Schenkkerin paketit menevät tuohon kulman takana olevaan R-kioskiin.”

Minulla on monta aukkoa sivistyksessä, mutta että vielä tämä kuullun ja luetun ymmärtäminen. Henkinen Hyacinth Bucket minussa nosti päätään. Tavoittelin ”näitähän sattuu, mutta ei tunnu missään”-olemusta ja kuulin nauravani mokalleni vähän liian äänekkäästi ollakseni spontaani. Myyjän ilmeestä en voinut päätellä, kumpaan hän otti osaa; harmiini vai älynlahjoihini. Poistuin paikalta väkinäinen nauru huulillani.

Ärrälle singahdin ärräpäitä päästellen.

KETUTUKSEN TATTI ALKOI KAIKOTA

Vihdoin paketti matkassani, kaarsin kaarallani kohti kehäkolmosta ehtiäkseni työpaikalleni. Aurinko paistoi, ja kuin keljuillakseen paljastaen, miten likainen autonikkunani oli myös sisältä. Kliseinen lause, suutarin lapsella ei ole kenkiä, ei jostain syystä nyt napannut.

Laitoin popin soimaan ja lauloin mukana. Ketutuksen tatti otsasta alkoi kaikota. Saavuin työpaikkani parkkialueelle ja kas, kehnosta aamusta alkoi onni kääntyä. Vapaa parkkipaikka löytyi välittömästi. Harvinaista herkkua, sillä parkkipaikkoja on vähemmän kuin niille pyrkiviä autoja. Asetin parkkikiekon kojelaudalle ja kävelin työmaan porttia kohti. Ryhdyin kaivamaan kassista avaimia ja korttia, jolla pääsen portista läpi. Turhaan, ne olivat jääneet kotiin.

Kuin Joe Daltonilla veljesten töpätessä, niin minullakin kiukunpuna pyrkii kasvoilleni. Vaivoin vältin hyppimästä ketutustani tasajalkaa. Aurinko häikäisi silmiäni kääntyessäni portilta pois, vaikka ukkospilvi pääni päällä oli järkyttävän kokoinen. Ei auttanut kuin niellä ylpeys, kääntää toiskun nokka kotia kohti ja hakea avaimet.

Seitsemänkymmentäkaksi kilometriä hitusta ylinopeutta myöhemmin olen saman portin takana kuin avainkaulalapsi. Avaimet ja kulkuun oikeuttavat kortit roikkuvat tukevasti kaulassani riippuvassa ketjussa! Kun urakointini työmaalla oli ohi, palasin autolleni.

Jo kaukaa näin, kuinka sakkolapun iloisen keltainen raita pilkisti tuulilasissani. Tämähän tästä ilon ja onnen päivästä puuttui. Myöhästyin viisi minuuttia parkkiajan loppumisesta! En laulanut: ”Ain laulain työtäs tee…” edetessäni seuraavalle työmaalle.

OSTOSKÄRRYSSÄ SITÄ, MITÄ SUURIN PUDOTTAJA EI SAA SYÖDÄ

Työpäivän päätteeksi menin nälkäisenä ruokakauppaan. Tein sen, mitä ei saisi, otin tomaatti-mozzarella-kolmioleivän hyllystä ja söin sen samalla ostoksia tehden. Toki jätin kassaa varten pakkauksen, jossa oli hintakoodi. Ostoskärryyni kertyi myös kaikkea sellaista, mitä Suurin pudottaja ei saa syödä, jotta ei joudu uudelleen kisaamaan.

Kuulin selkäni takana, kuinka joku kailottaa suureen ääneen: Hei! Eks sä oo se Nina Mikkonen? Se, joka voitti sen Suurin pudottaja -kisan. Kenellekään samassa tilassa olevalle ei jää epäselväksi, että entinen läski is in da house.

Kyllä, minä se olen, ja selkäytimestä väänsin asiakaspalvelijan virneen kasvoilleni. Samalla huomasin työntyväni ostoskärryni eteen kuin suojaksi uteliaan katseilta. Nainen oli minua puolet pidempi ja kookkaampi. Selvästikin spontaanina persoonana hän tempaisi minut yli-innokaaseen syleilyynsä ja pääni painui hänen rintojensa väliin niin, että en ole saada henkeä. Yritin sieltä ja maskin välistä sopertaa, sinä se et sitten nähtävästi pelkää koronaa? Kysymykseni kaikui kuuroille korville.

”Tieksä, et me seurattiin sitä kisaa mun miehen kanssa ja toivottiin koko ajan, että sä tai Minttu voittaisitte. Se pyöräilykisa oli kyl huikee. Mut se Minttu-raukan toosa”, nainen nauroi ja vinkkasi silmää.

”Mut voi ku sä oot lyhyt. Telkkarissa sä jotenkin vaikutit pidemmältä. Mut sähän ootkin tosi lyhyt. Mun mies ei kyllä usko, kun mä kerron sille, että mä näin sut ja että sä et ookkaan pitkä. Onko paino pysyny sen kisan jälkeen? Siinä sä olit kyllä tosi timmi. Syöksä vielä samoja ruokia ku siellä leirillä?”

En, ei taitaisi vatsa kestää, yritin sanoa vitsikkäästi.

”Ai sä ostat homejuustoa ja dominokeksejä! Eikös noi oo kiellettyjen listalla”, nainen vakavoituu.

Minulle kyllä, mutta eivät meille saapuville vierailleni, huomasin selittäväni.

”Voisitko sä kertoa pari hyvää vinkkiä, miten mä saisin kiloja alas? Kun mä en tajuu, miten ne ei lähde, vaikka mä en syö juuri mitään.”

Rukoukseni kuultiin, puhelimeni soi. Vastasin siihen ja painonhallinnan kanssa painiskeleva sisko poistui iloisesti pulisten kohti lihatiskiä. Minä suunnistin luuri korvassa kohti kassaa. Jonot olivat pitkiä kuin kiinan muuri.

 

Sain kuulla olevani rasisti

Bongasin mielestäni niistä lyhyimmän, johon asetuin vuoroani odottamaan. Eteeni ilmestyi etninen nainen lapsensa kanssa. Totesin hänelle, että ”rouva hyvä, poissaolevasta olemuksestani huolimatta olen jonossa ennen teitä”.

Hän siihen, ettei voinut tietää, että olen jonossa, kun olen niin kaukana kassasta. Kysyin, onko hän kuullut sellaisesta kuin korona. Kassojen kohdalla on lattiassa merkit, joista kyllä käy ilmi, että niiden kohdalla seisomalla pidetään riittävä etäisyys seuraavaan henkilöön.

Sain kuulla olevani rasisti kehottaessani häntä menemään jonon jatkoksi muualle kuin minun eteeni. Parinkymmenen minuutin jonotuksen jälkeen pääsin vihdoin kassalle.

Lapoin ostokset liukuhihnalle ja vastasin kassan kysymykseen maksavani pankkikortilla. Painoin pin-koodin, kone väitti sitä vääräksi. Painoin uudestaan, sama juttu. Tunsin, kuinka selkäni takana olevien asiakkaitten kärsivällisyys oli limitissä ja katseet porautuivat minuun. Pin-koodi ei ottanut onnistuakseen. Päätin suosiolla, että maksan luottokortilla. Paitsi, että olin jättänyt luottokorttini kakkoslompakkooni, joka oli kotona olevassa käsilaukussani.

Sinne jäi kassalle kärryllinen tavaraa vailla iloista omistajaa. Olin jo ottanut siinä määrin turpiini, että kiitin itseäni siitä, etten käytä alkoholia. Nyt olisi nimittäin saattanut kosanderin korkki narahtaa päivän päätteeksi.

Armaat lukijani, miten te olette selättäneet sarjan epäonnistumisia? Millaisia kokemuksia teillä on siitä, kun kaikki ei mene kuten strömsössä?

Kommentit

  • Sartsa 15.11.2020 07:49

    Kyllä oli huonon onnen päivä! Onneksi noita päiviä on harvoin, muuten ei kestäisi. Harmittaa toi, kun postit kulkee minne sattuu, ei ole enää yksi selkeä posti, josta haetaan. Väärästä postista olen hakenut joskus ja joutunut laittamaan uutta matoa koukkuun.

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!