Header img

Kävimme ystäväni kanssa pitkän keskustelun siitä, miten paljon tässä maassa hukataan talenttia keskinäisten kaunojen kampittamana. Väestömme on pieni, piirit vielä pienemmät.

Näin se yleensä menee. Joku on joskus ollut jonkun kanssa eri mieltä. Sitten eteen tulee vaikkapa rekrytointitilanne. Nämä erimieliset kohtaavat toisiinsa nähden eri-arvoisessa asemassa. Eikö vain ylempi muista kurittaa alempiarvoista. Hän tyssää etenemismahdollisuudet, koska voi. Hän valitsee virkaan sopivamman, ei pätevämpää. Viis siitä, palveleeko se kokonaisuutta parhaiten. Hän sai kostaa, laittaa paskiaisen nenän pissaan. Vallantunne huumaa!

Kun nykyään virkaan on mahdollisuus valita sopivampi , se mahdollistaa väärää vallankäyttöä. Kun työnhakijalle todetaan, että toinen soveltuu paremmin vaikkapa työryhmään, väitettä vastaan on käytännössä mahdoton hangoitella – pätevyydestä huolimatta. Näin pääsevät kaikki kummin kaimat työhön, jos valitsijana on kaveri.

Kaadetaan tammi, jotta pikkupuskat näyttävät puilta

Edelläkävijöiden osa on surullinen, jos he eivät ole persoonina mukavan naisen tai mukavan miehen maineessa tai heidän poliittiset näkemyksensä poikkeavat liiaksi valtavirrasta, ovat yleisen mielipideilmaston vastaisia. Heidän ansionsa halutaan anastaa siten, että vaietaan kuoliaaksi kaikki, mitä he ovat tehneet. Kaadetaan tammi, jotta pikkupuskat näyttävät puilta.

Eräs ystäväni on alansa huippu. Ihana ihminen ja kansainvälisesti erittäin arvostettu osaaja, isä merkittävälle keksinnölle, jonka pohjalta muiden on ollut hyvä ponnistaa ja jatkojalostaa.

Nobel-komitean yhteisöjä myöten hänet on kutsuttu arvioimaan osaajia, mutta kotimaassa kateus on pitänyt huolen siitä, että hänen ansioistaan ei kailoteta kovaa eikä korkealta. Perässä tulevat ovat korjanneet potin. Kumma kyllä, hän on onnistunut olemaan katkeroitumatta. Hän tuntee ainoastaan surua siitä, miten paljon pieni maa menettää, koska päätöksenteosta vastaavat tahot ovat niin pieniä henkisesti.

Työnhakukiusaamista

Miten näin pienellä maalla on varaa antaa päättävässä asemassa olevien ihmisten käyttää valtaansa yritystensä tappioksi? Jos tehtäisiin riippumaton tutkimus siitä, miten moni pätevin tai lahjakkain on jäänyt valitsematta johonkin virkaan, villi veikkaukseni on tuhansissa, ellei sadoissa tuhansissa. Tätä ilmiötä voi perustellusti kutsua työnhakukiusaamiseksi.

Luovilla aloilla tämä ilmiö on ikävä etenkin siksi, että siellä piirit ovat todella pienet. Siellä kaunat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Isien ja äitien synnit kostetaan pojille ja tyttärille. Kaverit jeesaavat toisiaan ja pitävät huolen, että kaverin vihamies on myös minun vihamies. Viis siitä, miten hyviä ideoita ja osaamista menetetään, mutta kaverille ei kettuilla. Objektiivistahan on tehdä ratkaisut vain toisen osapuolen subjektiivisiin näkemyksiin perustuen??? Niin ja katso oonhan mä kuullu siitä juttuja muiltakin!

He, jotka huutavat koviten suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen kohtelun perään

Surullisinta tässä on se, että puhutaan alasta, jossa toimivat ihmiset ovat heitä, jotka huutavat koviten suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen kohtelun perään. Toisinaan tuntuu, että juuri heillä itsellään kuitenkin on näitä arvoja vähiten. He näkevät moniäänisyyden arvoksi, kun siinä ei ole riitasointuja, kun se hellii heidän näkökulmiaan. Harvassa ovat he, joiden henkinen kantti kestää antaa arvoa myös eriäville näkökannoille. Jotka kykenevät jättämään henkilökohtaiset mieltymyksensä päätöksenteon ulkopuolelle, näkevät laajemman kokonaisuuden arvoksi.

Sähköinen media sekä printtimedia kierrättävät samoja kestosuosikkejaan ohjelmasta ja lehdestä toiseen. Niiden toimituksissa tunnutaan harrastettavan liiaksi muinaisen Rooman keinoja – yksien ja samojen kohdalla peukku nostetaan ylös ja vastaavasti myös alas.

Tulee myös mieleen 70-luvun joukko-oppi: mikä kuvassa ei kuulu joukkoon? Siten on valittu tulokulma jutulle tai ohjelmalle. Toisten osa on olla ikuisesti epäkelpoja. Vääränlaisia, liikaa sitä ja liikaa tätä. Heidät nostetaan aina kepinnokkaan hyviksi huonoiksi esimerkeiksi. Asiantuntijoiksi kutsutaan aina samat päivystävät dosentit. Viisaus ja tietohan asuu vain yksissä ja samoissa. Näkökulmien kirjosta viis.

Viihteessä pyörivät samat naamat

Viihteessä pyörivät samat naamat kanavalta toiselle. Hyväveli- ja hyväsisko-verkostot kierrättävät rahaa toisilleen samalla, kun näin toimiessaan estävät uusien ideoiden ja kasvojen esille pääsyn, puhumattakaan muiden mahdollisuudesta ansaintaan. Ymmärrän täysin, jos kaveri on ammattitaitoinen ja hyvä ystävä, hän tulee helposti valituksi tiimiin, koska tiedetään, että systeemi toimii.

Mutta ainaisjäsenyys, jota on valitettavan paljon havaittavissa, ei mielestäni ole kenenkään etu. Se ei saa olla myöskään oikeus. Liika homogeenisyys on harvoin hyväksi millekään. Siten juuri syntyvät ne paljon parjatut kuplat, jotka vääristävät isoa kuvaa.

Käsittääkseni monikansallisuutta ja moniäänisyyttä pidetään rikkautena, arvona, jota tulee vaalia. Sitä se on minunkin mielestäni. Tarvitsemme heitä, jotka saavat syvät vedet liikkeelle. Mutta onko ihan mahdotonta antaa jo nyt arvo niille, joille se kuuluu? Ilman, että odotamme vesien sekoittumista ja historian korjaavan aikanaan tämän päivän vääryydet?

 

Mieheni ansioita on haluttu kieltää

Silläkin uhalla, että minut haluttaan leimata katkeraksi, totean, on ollut surullista seurata, miten muun muassa edesmenneen mieheni uraauurtavia ansioita on haluttu arvonkieltää, niin tv- kuin radiopuolellakin.

Kanava, josta hän upean ja monipuolisen uransa alussa ponnahti laajemman yleisön tietoisuuteen, on osin harrastanut nykyisen Venäjän keinoja kirjoittamalla joitakin vuosia sitten historiansa siten, että mieheni osuutta tai ansioita kanavan sisällöntuotannon, menestyksen tai sen ohjelmien kehittelyyn osallistumisen osalta on vähätelty tai tietoa on jätetty tarkoitushakuisesti kokonaan pois.

Samoin on toimittu kaupallisen radion historiaa kirjoitettaessa. Siellä ei mainita sanaakaan Radio 103,4:stä. Kyseinen radiokanava oli kantriradion uranuurtaja niin Suomessa kuin Euroopassa ja toimi kunniakkaasti aina vuosina 1990-2002. Seikkaperäisempää tietoa kanavan ansioituneesta toiminnasta onneksi löytyy osoitteesta 1990luvunradioasemat.wordpress.com.

Surullista! Nämä ovat vain muutamia otantoja siinä suuressa kuvassa, jossa tällaista on harrastettu.

Mieheni ei suinkaan ole ainoa, jonka ammatilliset arvot on haluttu mitätöidä. Pertti “Spede” Pasasen ura on vasta viime vuosina saanut ansaitsemansa arvostuksen. Mieheni aikanaan kirjoitti, että tulee aika, jolloin Pasasen tuotannosta kilpaillaan ja tullaan näkemään Spede-seminaareja.

Miestäni lainaten: Jos Suomi olisi menestystä ja taitoa arvostava, ei ainoastaan arvosteleva sivistysvaltio, meillä olisi moni asia paremmalla tolalla jo yksin hyvinvointivaltion näkökulmasta. Allekirjoitan tämän täydellisesti. Jokainen voi miettiä tahollaan, mistä tässä syrjinnässä on kyse. Ei välttämättä kadehdita edes itselle vaan toiselta pois. Tasapäisyyttä suosivassa kulttuurissa persoonallisuuksien on vaikea nousta.

Paavilaisen sanoja muistellen, johtotähdeksi kelpaa vain valovoimaisin. Onneksi näitä taistelijoita, jotka eivät luovuta, on olemassa. Olisimme hukassa ilman heitä.

——————
http://1990luvunradioasemat.wordpress.com/radio

Kommentoi

En millään pysty ymmärtämään sitä, että meistä keski-ikäisistä tunnutaan ajattelevan, että olemme jo harmaahapsisia seniilejä, jotka odotamme kotona kuolemaa puhdetöitä tehden tai kutimet kädessä sohvan nurkassa.

Tämän päivän keski-ikäiset ovat vahvasti elämässä kiinni. He ovat koulutetumpia, terveempiä ja varakkaampia kuin aiemmat sukupolvet. Maassamme nuoruus kestää keskimäärin aiempaa pidempään, samoin eliniänodote on kasvanut. Toisin kuin ehkä ajatellaan, niin me elämän keskivaiheessa olevat elämme, kuten meitä nuoremmatkin, toisiimme nähden hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Elämänvaiheemme poikkeavat keskenään paljonkin. Siinä missä moni nuorempi elää pitkittynyttä nuoruutta, vailla perhe-elämän haasteita, vastaavasti moni keski-ikäinen elää pikkulapsiarkea.

Eräällä ikäiselläni (56 v.) ystävällä on neljävuotias lapsi. Itse sain omat lapseni 38- ja 39-vuotiaana. Hyvä ystäväni sai ensimmäisen lapsensa 19-vuotiaana. Meillä on nyt hänen kanssaan samanikäiset lapset. Elämme siis tässä mielessä samaa elämäntilannetta.

Sana keski-ikä luo vääränlaisen mielikuvan siitä, millaista ihmisen elämä on elämänkaaren keskivaiheessa. Se, mitä vaihetta kukin elää, ei ole ikäsidonnaista, vaan aiempien elämänvalintojen tai tilanteitten sanelemaa.

Kuva: Olga Poppius

 

Myytti, joka olisi jo aika romuttaa

Keski-ikäisillä on nuorempiinsa nähden usein se etu, että he ovat vakiinnuttaneet paikkansa työelämässä. He saattavat olla yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Heille on kertynyt varallisuutta, jota ovat myös valmiita käyttämään. Emme siis elä kärsien keski-iän kriisistä. Sekin on mielestäni myytti, joka olisi jo aika romuttaa.

Itse koin ikäkriisin kolmekymppisenä. Vaikka koin keski-iässä uuden kriisin, johtui se puhtaasti siitä, että elämässäni tapahtui vakavia elämääni mullistavia asioita, ei ikäni lisääntymisestä.

Miljoona kolmesataatuhatta turhaa katsojaa

Ihmettelenkin, miten on mahdollista, että muun muassa mainostajia ei kiinnosta noin miljoona kolmesataatuhatta katsojaa rahapusseineen? Suurin piirtein sen verran meitä on, keski-ikäisiä, turhia katsojia, joille kaupallisilla pääkanavilla on tarjontaa niukalti.

Mainosrahoitteisilla kanavilla mainostajat määräävät pitkälti ohjelmien sisällön. Ihme kyllä, nelikymppiset kelpaavat juontajiksi ja muutama harva viisikymppinen on kelpuutettu kiintiöesiintyjäksi, mutta he tuntuvat olevan mainostajien näkökulmasta armottoman vanhoja katsojiksi. Kuten nuoruudessani 80-luvulla, niin nytkin mainostajat tuntuvat metsästävän edelleen city-sinkkua töllön ääreen tai nuoria perheellisiä, jotka ovat käsitykseni mukaan katoava luonnonvara, jos syntyvyyttä tarkastellaan.

Keski-ikäisiin kannattaisi satsata. He nimittäin ovat kuluttajia, jotka suorastaan ylläpitävät tätä yhteiskuntaa.

Meidät kannattaa ensimmäisenä potkaista pellolle

Työelämässä meissä istuu tiukasti myytti, että emme opi enää uusia asioita. Kun yt-neuvottelut pärähtävät päälle, meidät kannattaa ensimmäisenä potkaista pellolle.

Sana keski-ikä väläyttää silmien eteen vääränlaisia mielikuvia, jotka ovat todella haitallisia. Ne kun valitettavasti ohjaavat sitä, miten meihin ja kykyihimme suhtaudutaan esimerkiksi rekrytointipäätöksissä.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori ja arvostettu aivotutkija Kiti Muller on todennut, että ihmisen aivot ovat oppimisen suhteen tehokkaimmat noin viidenkymmenenvuoden iässä. Se, minkä iän myötä kognitiivisissa kyvyissä mahdollisesti menetämme, vastaavasti päättelykyvyssä petraamme. Elämänkokemuksen myötä kehittyy hyviä selviytymiskeinoja, joilla voimme kompensoida menetettyjä kykyjä. Meillä on myös korkea työmoraali, emme hevin jää edes saikulle.

Millaisia inhimillisesti katsoen kestämättömiä tarinoita tulemme kuulemaan?

Ensin pidennettiin eläkeikää. Nyt hallituksen tavoite on ikääntyneiden työttömien eläkeputken katkaisu, jotta työllisyysluvut saadaan nousuun.

Mietin, millaisia inhimillisesti katsoen kestämättömiä tarinoita tulemme sen tiimoilta kuulemaan, jos ikärasismia ei saada kitkettyä myös työelämästä. Se on hiipinyt yhtä salakavalasti yrityksiin kuin mediaankin. Ilman asennemuutosta se ei lähde sieltä pois. Asennemuutos taas kestää vähintään yhtä kauan kuin väliinputoajalla on elinaikaa. Miten hallitus aikoo ratkaista asian, jossa yritykset lähettävät työntekijät kilometritehtaalle vanhimmasta päästä. Mikä on se lainsäädännöllinen toimenpide, jolla näitten ihmisten ja heidän perheidensä loppuelämä turvataan? Ennen eläkeiän nostamista olisi varmistettava, että ihmisiä ei syrjitä ikänsä vuoksi vaan, että he oikeasti työllistyvät ilman, että he viimeisinä työvuosinaan joutuvat pakosta yrittäjiksi tai putoavat syvään kuiluun. Yrittäjyys kun ei kaikilta taitu eikä voi olla ratkaisu.

Ihmiset, jotka ovat koko elämänsä tehneet töitä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi ansaitsevat turvallisen vanhuuden. Varmuuden siitä, että heidän panostaan työelämässä tarvitaan. Heidän osaamistaan arvostetaan ja he saavat toimeentulon, vaikka olisivat jo ohittaneet mediaseksikkään iän.

Nykypäivän johtajuus on sitä, että osaa ajatella uudella tavalla. Nähdä keski-ikäiset uusin silmin.

Olen 56-vuotias aikuinen nainen. Juuri nyt, tässä iässä, elän oikein hyvää ja rikasta aikaa. Tiedän jo, kuka olen ja mihin pystyn. Tunnistan omat vahvuuteni ja rajoitteeni. Osaan sanoa kyllä mutta myös ei tarvittaessa. Olen avoin uusille kokemuksille ja haasteille. Edesmenneen Matti Nykäsen sanoin: elämä on ihmisen parasta aikaa. Sitä se on, kaiken ikäisenä.

Ps. Arvoisat lukijani, miten te koette ikäkysymyksen?

Kommentoi