Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pakahduttava ikävä äitiä. Olimme nuorimman poikani, Matiaksen kanssa terveyskeskuksessa odottamassa pääsyä hoitajan pakeille.

Vastaanottoaulaan astui äitiäni muistuttava naishenkilö. Samalla sekunnilla kyyneleet kirposivat poskilleni. Yritin estää niiden tulemisen, mutta ne viis veisasivat tahdostani. Matias katsoi minua. Hän oli yhtä kysymysmerkkiä. Toki hänellä oli kova kuume, kurkku tulessa, korona-aikana kaikki flunssat ovat pelottavia, mutta ei tämä sentään itkun paikka ollut. Osoitin Matiakselle: ”Katso tuota rouvaa, hänellä on samanlainen olemus ja pusero kuin mummulla. Minulle tuli valtava ikävä.”

Matias vastasi: ”Äiti, mä ymmärrän sua. Mulle käy toisinaan samoin, jos näen jonkun, joka muistuttaa mummua. Tulee kova ikävä niitä hetkiä, kun saatoin mennä koulusta suoraan mummulle syömään. Mummu oli laittanut jotain lempiruokaa ja jälkkäriä. Mummu oli niin hauska temperamentissaan ja tomeruudessaan. Jos satuttiin ostarille samaan aikaan, mummu antoi aina pari euroa, vaikka yritin sanoa, että ei sun aina tarvitse antaa rahaa. Sulla on pieni eläke, tarvitset itse rahasi. Kaikki mun kaverit tykkäsi mummusta.”

Kolmen läheisen menetys vuoden sisällä on kohtuutonta

Äitini kuolemasta on kohta kolme vuotta. Se voima, jolla ikävä tuossa terveyskeskuksen aulassa istuessa iski, oli lohduton. Nytkö vasta alan olla niin auki, että kykenen tuntemaan ikävää? Nytkö vasta tieto äidin kuolemasta on asettunut tunteena sisääni?

Olen pelännyt ja vältellyt surun käsittelyä, koska se voi suistaa minut henkisiltä raiteiltani. Kolmen läheisen rakkaan ihmisen menetys vuoden sisällä on kohtuutonta. Minulla ei ole varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin tunteilu. Voin tuntea tunteita, mutta en voi tunteilla. En voi pysähtyä miettimään, miltä minusta tuntuu. Itkemätöntä ikävää on vuosien saatossa kasautunut niin valtavasti, että tulisin toimintakyvyttömäksi, jos antaisin ikävälle vallan.

Oikeudenmukaisuuden puolella

Alkaa naurattaa, kun mietin, mitä äitini sanoisi kaikella lempeydellä ikävän kyynelistäni. Äitini oli hyvin temperamenttinen, nopeilla hoksottimilla varustettu ihminen, jolla oli lakooninen huumorintaju sekä vahva oikeudenmukaisuudentunto.

Muistan, kun olin lapsi ja leikimme kerrostalon pihalla muitten lasten kanssa. Eräs äiti-ihminen oli taas kerran sitä mieltä, että hänen lapsiaan oli leikissä kohdeltu väärin. Hän tuli ikkunaan, jossa liki päivysti kaiket päivät despootin lailla. Hän ryhtyi tyylilleen uskollisena paimentamaan meitä kakaroita. Kun uskalsin sanoa eriävän mielipiteeni, hän sanoi soittavansa äidilleni. Silloin eräs leikeissä mukana ollut poika tokaisi: ”Sen kun soitat, sieltä tuleekin sitten vähän karkeempaa tekstiä.” Leikkikaverit tiesivät, että äitini oli oikeudenmukaisuuden puolella, despotismia vastaan.

Aina avoimet ovet 

Kun äiti kuuli, että hänen naispuolinen työkaverinsa sai samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miespuolinen kollega, hän poistui hetkeksi työpisteeltään. Palattuaan hän totesi työkaverilleen, että tästä päivästä lähtien työkaveri saa saman suuruista palkkaa miespuolisen työkaverinsa kanssa.

Minun ja veljeni kavereille oli aina avoimet ovet. Leski-ihmisen talous oli siinä kyllä kovilla, sillä meillä sai ottaa jääkaapista ruokaa muutkin kuin omat. Eräs veljeni ystävä toi äidilleni pöydällä pidettävän Suomen lipun. Hän risti äitini Gunni-mammaksi äitini toisen nimen, Gunilla, mukaan.
Tämän lämpimän huomionosoituksen äitini sai, koska oli tasapuolisesti lempeä ja tarpeen tullen yhtä tiukka kaikille. Hän oli tasapuolinen ikään, kokoon tai ihonväriin katsomatta.

Postimyyntirintaliivit

Nauroin katketakseni eräälle äidin kömmähdykselle. Isorintaisena naisena hänen oli vaikea löytää itselleen istuvia rintaliivejä. Hän päätti kokeilla postimyynnin tarjontaa ja tilasi sieltä itselleen liivit. Kokeiltuaan niitä hän totesi ne väärän kokoisiksi.

Varmistaakseen saavansa tilalle oikean koon hän vertasi uusia vanhoihin liiveihinsä ja merkitsi koon palautuslomakkeeseen. Parin päivän päästä postimyyntiyrityksestä tuli puhelu. Naisvirkailija kiitti tilauksesta todeten, että palautuspussissa olevat toiset rintaliivit eivät kuulu mallistoon. Äiti oli hajamielisyyttään lähettänyt vanhatkin rintaliivinsä pussin mukana. Äiti vain totesi virkailijalle, että lahjoittakaa ne vanhat laskuvarjojääkäreille. Vaihdetaan ne uudet numeroa suurempaan kokoon!

”Pidä sinä vanha ämmä turpas kiinni. ”

Viimeiset elinvuodet olivat äidille hyvin raskaita. Terveys alkoi reistata pahasti, ja elämä pyöri pitkälti sairauksien ympärillä.

Sisukas kun oli, hän kävi päivittäin kaupassa. Joskus jopa useamman kerran. Hän haki tarkoituksella tavaran kerrallaan, jotta sai samalla liikuntaa. Viimeisenä elinvuotenaan hän teki lähtemättömän vaikutuksen legendaarisen Kontulan ostoskeskuksen kauppiaisiin. Elettiin joulukuuta. Vaikka sää ei suosinut, äiti päätti ottaa rollaattorinsa ja mennä kauppaan. Kylmätiskin äärellä vertaillessaan kinkkupalojen hintoja hän pelästyi vierestään kuuluvaa kovaäänistä huutoa. ”Henkilökunta! Missä täällä on henkilökunta?”

Äiti nosti katseensa ja sanoi huutavalle, nuorelle naiselle: ”Älä hyvä ihminen huuda noin. Kyllä he tulevat pienemmälläkin metelillä.”

Nuori nainen alkoi sättiä äitiä. ”Pidä sinä vanha ämmä turpas kiinni.”

Äiti ei pienistä pelästynyt. Hän asetti rollaattorinsa sivuun, katsoi naista tuimasti silmiin ja kysyi: ”Niin, mitä sinä sanoit?” Mukana ollut toinen nuori nainen ymmärsi, että nyt ei hyvä heilu. Hän pyysi ystävätärtään hillitsemään itsensä tämän toistaessa sanansa samalla tehostaen niitä potkimalla äitiäni jalkoihin.

Äiti raivostui moisesta niin, että kansallisasuun pukeutuneen neidon helmat heilahtivat äidin tarttuessa tätä rinnuksista ja kirjaimellisesti tunkiessa tämän kinkkualtaaseen. Toinen neitosista oli siinä vaiheessa ymmärtänyt astua sivummalle seuraamaan tapahtumien kulkua. Henkilökuntakin ehätti paikalle, samoin vartijat ja poliisi. Seuraavana päivänä kauppaan mennessä äiti sai sankarin vastaanoton.

Henkilökunta kiitti kera suklaarasian siviilirohkeudesta, ja hämmästeli äitini fyysisiä voimia. Maine rohkeasta mummosta kiiri.

Veljeni kanssa yritimme tukea äitiä

Olin juuri menettänyt rakkaan mieheni, kun äidin sairaudet alkoivat saada hänestä lopullista voittoa. Veljeni kanssa yritimme parhaan kykymme mukaan tukea äitiä. Se ei aina ollut helppoa.

Kärsimättömänä luonteena äiti tuskastui omaan tilaansa. Myös hänen toleranssinsa sekä muistinsa heikkenivät. Hän kävi henkisesti raskaaksi. Onneksi saatoin edes viedä ja kuljettaa häntä lääkäreihin ja asioille. Oli rankkaa katsoa vierestä, miten äiti, lapsuutemme lämmin syli, nuoruutemme selkänoja, kerran niin vahva äitimme, joka oli selvinnyt monista vaikeuksista, oli nyt voittamattoman edessä. Äiti kuoli sairauksiensa uuvuttamana 4.2.2018.

Armaat lukijani, ovatko kyyneleet päässeet yllättämään teitä? Entä nauru?

Istuessani metrossa olin taas tilanteessa, jossa minulla oli suuria vaikeuksia pidätellä tunteitani. Olin vähän päästä purskahtamaisillani nauruun, kun muistelin tuota äitini rintaliivien vaihtoa.

P.s. Matiaksella ei ollut koronaa

Kommentoi

Taas kerran osastoa, joka jos ei naurattaisi niin itkettäisi. Sain eräältä kaksilahkeiselta hyvin tuohtuneen viestin.

Suora lainaus kirjoitusasuineen:
”Moi! olet sinä kummanllinen nainen kun olet ollut leskenä montavuotta, etkä ole miestä hankkinut! Tuollanen verevä nainen! Oletko lesboksi ryhtynyt vai kaalimatoleikkejä harastamaan!? Kyllä sun on meitä muitakin alettava katsomaan! Timokin haluaisi, että olisit meidän miesten kanssa !”

Vuosien saatossa kaiken sisältöisiä viestejä

No tottahan sitä verevä naisihminen näin kauniin viestin edessä lakoaa kuin vilja. Kun tuolta huutoviestiltä korvat lakkasivat soimasta, aloin miettiä, onko todellakin niin, että rakkauselämäni on niin suuri mielenkiinnon kohde, että se saa verevästä haaveilevan väinön vimmoihinsa. Toki olen vuosien saatossa saanut kaiken sisältöisiä viestejä. Tämä on erikoisimmasta päästä.

Leimautumista

Mistä tämä tuntematon varmasti tietää, että en ole hankkinut itselleni miestä? Entä, jos minulla onkin salarakas? Voihan naisellakin olla sellainen.

Tosin eihän miestä mistään hankita. Tietääkseni ei ole sellaista kauppaa, josta tällaisen hankinnan voi tehdä. Tokkopa teen, vaikka olisi. Mistä hän on saanut käsityksen, että hän tietää, että Timo haluaisi minun olevan miesten kanssa, siis miesten, ei miehen?

Mielenkiintoista on sekin, että nainen leimautuu lesboksi, jos häntä ei nähdä miesseurassa. Eipä silti, asia alkaa kyllä houkuttaa, jos tyrkyllä on tällaisia tasapäätaunoja. Sitten on tämä koko viestin ydin; seksi. Päivän kääntyessä iltaan hemmolla ovat halut heränneet ja toinen aivosolu on törmännyt toiseen. On syntynyt kuningasajatus. Nyt sille Mikkosen muijalle vimmaista viestiä, että mikä on, kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa! Miestä olisi jonoksi, mutta tämä vain pihtaa. Mokoma saattaa tyytyä pelkkiin seksileluihin, kun aitoakin olisi tarjolla. Huoh!

Viis tunteista ja kauniista sanoista

Tämä helppoheikki meni suoraan oman puutteensa ytimeen. Ei ihme, että on puutetta, jos järjenjuoksu on tätä tasoa. Viis tunteista, kauniista sanoista, ihmisen kohtaamisesta, elämän syvemmästä ymmärryksestä. Suoraan vain asiaan. Vietit vievät miestä kuin pässiä narussa.

Onko todellakin niin, että minussa on jotakin vikaa? Rakkaan mieheni kuolemasta on kulunut vasta kolmisen vuotta. Äitini kuolemasta samoin. Olen ollut vuosia niin kovilla henkisillä haavoilla, että niistä parantuminen ei tapahdu hetkessä. Nytkö olisi jo hypättävä treffiltä toiselle? Tai ainakin heilutettava peittoa muiden mieliksi?

Minun ongelmani ei ole seksi, eikä edes se, onko minulla miestä. Olen aiemminkin elämässäni pärjännyt hyvin ilman seksiä ja seksileluja. Sellaisia en edes omista. Ymmärrän, että jokainen miettii asioita omista lähtökohdistaan, omista tarpeistaan. Onko vaikeaa ymmärtää, että mikä ehkä itselle on ihan kestämätöntä, ei ole sitä välttämättä toiselle?

Minulle on jo nuoresta tytöstä lähtien ollut tärkeää saada tuntea itseni kokonaisvaltaisesti viehättäväksi toisen silmissä. Oman empiirisen kokemukseni mukaan ei ole hyvää eroottista elämää ilman henkistä yhteyttä. Seksiä varmasti on, jos siihen tyytyy. Fyysinen suhde ilman syvää kumppanuutta ei ole minua varten.

Empatiaa myös itseäni kohtaan

Olen elämänkatsomukseltani sekoitus resilienttiä ja fatalistia. Olen alkanut ymmärtää oman tärkeyteni ja merkitykseni osana muiden ihmisten elämää. Olen vihdoin oppinut empatiaa myös itseäni kohtaan.

Sanonta, että jokainen on oman elämänsä seppä, pitää vain osin paikkansa. Meitä moukaroivat monet ihmiset ja asiat. Se, miten pystymme kohtaamaan kaiken, suhtautumaan meitä kohdanneeseen, on resilienssiä. Se, mitä elämä tuo eteemme, on kohtaloa. Uskon, että minunkin varalleni kohtalolla on vielä yhtä ja toista.

Onnekseni minua ovat lähestyneet ihan fiksutkin miehet. En siis ole täysin menettänyt uskoani kaksilahkeisiin.

Armaat lukijani, mitkä asiat teille ovat elämässä tärkeitä? Entä parisuhteessa? Mikä tekee teidät onnelliseksi?

Kommentoi