Elämme vuoden pimeintä aikaa. Päivät lyhenevät aina 22.12. asti. Maailmanlaajuisesti yleinen mieliala on matala. Korona jyllää kaikkialla ja saa ihmiset käymään toistensa hermoille. Yksinäisyys lisääntyy ja toivottomuus nostaa päätään.

Täällä Etelä-Suomessa yleistä synkkyyttä ei yhtään helpota, että pysyvä lumipeite antaa odotuttaa itseään. Onneksi synkkyyden keskelle on luvassa valoa. Alkaa adventin aika, jolloin syttyvät kynttilät. Adventin kynttilät symboloivat valoa ja vapautusta, jota odotetaan – Jeesusta. Joulun ilosanoma lähestyy. Vapahtajamme syntymäjuhla, johon kaikki on kutsuttu. Poikalapsen syntymä ajanlaskumme alussa on ennen kaikkea uskon juhla.

LAPSEN USKO IHMEISIIN

Minusta joulua ei pidä ajatella järjellä, vaan tunteella. Juuri nyt, jolloin taistelemme tuntematonta vastaan ja yritämme pitää hyvinvointivaltiota pystyssä kaikin keinoin, on tärkeää, että emme kadota elämän kiehtovinta lahjaa; katsoa elämää lapsen silmin.

Lapselle jokainen aamu on uuden seikkailun alku, kuin jouluillan odotus. Lapsen usko ihmeisiin, unelmoida mahdottoman mahdollisuudesta muuttua mahdolliseksi on kyky, jonka liian moni meistä on kaiken raatamisen ja raskaan keskellä kadottanut. Joulun ydin ei ole siinä, milloin ja missä tai miten jumalan poika syntyi. Oliko Jeesuksen oikea isä Joosef vai joku muu vai mistä siittiösolu tuli? Joulun ydin on koettava ennenkaikkea viattoman lapsen sielun silmin, uskon, toivon ja rakkauden voimalla.

MEIDÄN PUOLELLAMME, EI MEITÄ VASTAAN

Tässä ajassa me ihmiset tarvitsemme kaikkea sitä, johon vain uskon voima voi riittää. Uskoa siihen, että maailmassa on jotakin meitä suurempaa, jonka olemassaoloon ja lempeään voimaan voimme luottaa. Joku, joka on meidän puolellamme, ei meitä vastaan. Kauemmaksi tulevaisuuteen katsovaa toivoa, joka auttaa meitä toimimaan tässä hetkessä olevien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kanssa. Että elämällä ja siinä tapahtuvalla on tarkoitus silloinkin, kun ei tunnu siltä. Armollista rakkautta ja ymmärrystä toisiamme sekä itseämme kohtaan, että emme katkeroidu ja lähde koston tielle. Että tahdomme rakastaa, emme vihata.

Jokaiselle adventtikynttilälle on annettu oma merkitys, joka pohjaa pohjoisamerikkalaiseen kirkolliseen perinteeseen. Kynttilät ovat:

Toivon kynttilä (hope)

Rauhan kynttilä (peace)

Rakkauden kynttilä (love)

Ilon kynttilä (joy)

Tämä blogikirjoitukseni on tällä erää viimeinen. Kiitän teitä armaat lukijani ajastanne ja mielenkiinnostanne blogiani kohtaan.

Kiitän Seiska-lehteä hyvästä yhteistyöstä.

Toivon meille jokaiselle hyvää ja rauhaisaa joulun odotusta – kaikkea sitä, jota adventtikynttilät symboloivat.

Pääkuva: Antti Raatikainen

Kommentoi

Yle uutisoi taannoin kyselystä, jonka se teki liittyen työelämään. Kyselyn mukaan pieni osa suomalaisista kokee toistuvasti häpeää omasta työstään – etenkin nuoret ja pienituloiset tekevät niin.

Yle Femillä esitettävässä, Efter Nio-ohjelmassa pohdittiin niin ikään työhön ja uraan liittyviä asioita, kun vieraaksi saapui moniosaaja Mika Saarelainen. Korona vei Mikalta, kuten niin monelta muultakin, työn alta. Valmistuttuaan stuertiksi ja kouluttajaksi, nk. service instructoriksi, hän ehti olla hetken töissä, kun Finnair ilmoitti lomauttavansa henkilökunnan. Resilienssiä omaavana hän ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan meni töihin kaupan kassalle.

JOHTOTEHTÄVISTÄ KAUPAN KASSAKSI

Keittiöpsykologin kompetenssilla totean, että ohjelmassa tehtiin se, mikä uskoakseni on syynä myös Ylen teettämän kyselyn tulokseen: katsottiin ylhäältä alas. Hämmästeltiin, kuinka ennen johtotehtävissä viihtynyt ihminen ryhtyy kaupan kassaksi!

Erikseen mainittiin, että eräs asia on nostettava esiin, kun alettiin pohtia, miten tässä nyt näin pääsi käymään, että kassaksi. Ei niin uskottavasti todettiin kyllä, että on hienoa, että voi vaihdella töitään.

Se tehtiin kuitenkin selväksi, että ei ole ammatillisesti eteenpäin menemistä ryhtyä kaupan kassaksi.

KESKI-IKÄINEN YKSINHUOLTAJANAINEN EI OLE KUUMINTA HOTTIA

Kun itse sanouduin irti edellisestä työpaikastani ja hyppäsin tyhjän päälle, sain kuulla olevani rohkea uskalikko. Keski-iän paremmalla puolella oleva yksinhuoltajanainen kun ei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia.

Kun sitten kerroin, että olen aloittanut rakennussiivoojan työt, osa tutuistani sai vaivoin peiteltyä tyrmistystään. ”Sinä siivoojaksi?!”

Eräs sanoi suoraan, mitä järkeä tuossa on? Ryhtyä siivoojaksi. Eihän niille edes makseta mitään ja ovat kaikkien halveksimia. Lisäsi vielä, että on aina ihmetellyt, miksi alun alkaen opiskelin VAIN kampaajamestariksi, kun minussa on niin paljon älyä ja osaamisen tasoja. En ollut imarreltu, vaikka hän ehkä kuvitteli toisin. Olin pikemminkin surullinen hänen mielensä ahtaudesta.

PIENI MAA, PIENET TOLERANSSIT

Ihmiset osaavat olla itseriittoisia ja ilkeitä. On liiaksi heitä, jotka arvottavat ihmisen ammattinimikkeen kautta. Halutaan lokeroida ihmisen älylliset lahjat sen mukaan, mitä ammattia kukin harjoittaa.

Ikäänkuin ammatti kertoisi ihmisen kompetenssista tai kapasiteetista kaiken. Maassamme paasataan koulutuksen merkityksestä siitä tulokulmasta, että jos et yllä vähintään ydinfyysikoksi, olet auttamaton luuseri. Pitää olla menestyjä potenssiin kymmenen. Pieni maa, pienet toleranssit.

Koska työn arvo mitataan rahassa, on selvää, että pienipalkkaiset saavat tuntea kuuluvansa alimpaan kastiin paitsi lompakon paksuudessa, myös arvostuksessa. Heihin, jotka muka heikkolahjaisuuttaan ajautuvat kaupan myyjiksi, siivoojiksi, bussikuskeiksi.

TYÖ, JOTA JOTKUT EIVÄT PIDÄ MINÄÄN

Entäpä, jos onkin niin, että ihmiset eivät työskentele ”rahvaan” hommissa heikkolahjaisuuttaan? Jospa he aidosti kokevat työnsä merkitykselliseksi ja sisältörikkaaksi? Saavat tyydytystä siitä, että ovat hyviä juuri tekemässään työssä. Se työ, jota jotkut eivät pidä minään, on kuitenkin isossa kuvassa usein juuri se työ, joka on kaiken perusta toimivalle yhteiskunnalle.

Voisi kuvitella, että viimeistään koronan myötä olemme joutuneet huomaamaan, miten tärkeää on, että ruokakaupassa on myyjiä, hyllyttäjiä, kassoja, jotka palvelevat meitä kellon ympäri. Että siivoojat puunaavat paikat puhtaiksi taaten desinfioidut pinnat sekä viihtyvyyden ja järjestyksen. Bussikuskit huolehtivat siitä, että me ja lapsemme ehdimme ajoissa töihin ja kouluihin.

KYYKYTÄMME TOISIA HEIKON ITSETUNTOMME TAKIA

On surullista, että vielä 2020-luvulla ajan henki on kartanoalamaiset ja ylempi sääty. Että emme näe itse työtä arvoksi. Että kyykytämme toisiamme oman heikon itsetuntomme taloa.

Tietenkin on selvää, että on aloja, joissa tarvitaan ydinfyysikon aivokapasitettia ja aloja, jotka eivät ole ydinfysiikkaa, mutta yhtä kaikki, jokaisen panos on tärkeää. Jokainen työ sisältää osa-alueita, jotka tulee hallita, jotta työ tulee tehtyä hyvin. Mikä taittuu yhdeltä, ei välttämättä taitu toiselta.

Ei ole niin, että akateemisesti sivistynyt automaattisesti osaa duunarin hommat, jos vain tarttuu niihin, tai niin, että duunari ei voisi opiskella akateemista loppututkintoa. Status ei ole kaikille itsetunnon jatke.  Työ ei ole kaikille koko elämä. Toiset omaavat hyvän itsetunnon ilmankin.

Kenenkään työhyvinvointia ei lisää se, että joku katsoo ylimielisyyttään asiakseen vähätellä toisen työtä. Se, miten toisiamme arvostamme, näkyy pitkässä juoksussa myös työterveyden puolella. Jos teet raskasta, pienipalkkaista työtä ja saat tuntea olevasi mitätön luuseri, se syö sisintä ja heikentää terveyttä. Raskasta työtä jaksaa ihan toisella tavalla, jos saa kokea muiden taholta arvostusta.

Kun Mika Saarelainen kertoi nauttivansa kaupan kassan työstä ja siitä, että saa palvella ihmisiä, jutella heidän kanssaan, voin vain todeta: hyvä Mika! Jos hän jonkun mielestä otti ammatillisesti takapakkia, niin uskallanpa väittää, että ajattelevien ihmisten silmissä hän otti ihmisenä aimo harppauksen.

Mika tuntuu kuuluvan paitsi karismaattisiin ja rohkeisiin, myös terveen itsetunnon omaaviin ihmisiin. Heihin, jotka ovat elämän edessä nöyriä, vaan eivät nöyristeleviä. Vapaa sielu, jonka tekemisiä eivät muut määrittele tai teennäiset sopivaisuussäännöt kahlitse. Otan syvästä kunnioituksesta lakin päästäni.

Työskentelen tällä hetkellä rakennussiivoojana. Koen iloa ja suurta tyydytystä työn fyysisyydestä sekä huomatessani oppivani koko ajan uutta uudessa työssäni. Teen myös mielestäni erittäin arvokasta työtä. Yleensä ensimmäisenä työpaikoilla huomaa siivoojan puuttumisen. Sen usein näkymättömän ja huomaamattoman hengettären, joka taikoo siisteyden ja viihtyisyyden toisille ja häviää sitten itse näkymättömiin.

Kommentoi