Nyt sieppaa niin, että sapettaa. Omaishoitajaystäväni Jämsästä on saanut kylmää kyytiä kaupungin sosiaalitantoilta. Hän hoitaa liikuntarajoitteista 85-vuotiasta miestään 24/7. Lähipalvelut ovat 30 kilometrin päässä. Lähimmälle linja-autopysäkille on matkaa kolme kilometriä.

Ystäväni anoi taksiseteleitä, jotta hän – iäkäs omaishoitaja – voisi käydä sen turvin asioimassa esimerkiksi apteekissa ja kaupassa. Omaishoidontuki hänellä on ruhtinaalliset 449 euroa nettona. Sillä eletään, ei brutolla. Taksikuluja kertyy kuukaudessa 600-700 euroa. Hoidettavaa ei voi jättää tuntitolkulla yksin, joten taksikyyti on siksikin välttämätön. Omat voimat eivät riitä kävelemään pysäkille, saati rientämään kolmea kilometriä kauppakassit kädessä hoidettavan avuksi.

Jämsän kunnan sosiaalitoimen portinvartija hylkäsi anomuksen. Hän totesi kylmästi, että ei voi olla omaishoitaja, jos ei jaksa kantaa kauppatavaroita. Hän lisäsi vielä perään, että hae litra kerrallaan, jos et muuten jaksa. Hän pyysi myös kääntymään sukulaisten puoleen. Eiväthän ne ihmiset kaupasta muuta tarvitse kuin maitoa! Miehen sukulaiset ovat kuolleet.

Ystäväni omaiset asuvat Helsingissä. Vaikka koko suku asuisi samassa huushollissa, vaimo on omaishoitaja, ei suku. Hän sen avun tarvitsee! Ystäväni valitti päätöksestä kuntaan. Valitus hylättiin!

Kivi sydämen paikalla

Onni Jämsän kaupungille, että en asu siellä. Nyt paukkuisi kaupungintalolla nuija muuhunkin kuin kokouspöytään.

Kuva Blue Median tuottamasta dokumentista Timo T.A. Mikkonen Tänään, tässä ja nyt.

Mikä on tällaisten ihmisten sydämen paikalla? Kivi, sanon minä. Se on terveenä helppo olla näsäviisas ja ilkeä, kun itse jaksaa hurauttaa autolla kaupan kautta kotiin. Hyvä niin, jaksavat sitten vanhana hakea kävellen maitoa litran kerralla 30 kilometrin päästä.

Kuva Blue Median tuottamasta dokumentista Timo T.A. Mikkonen Tänään, tässä ja nyt.

Vastaavanlainen asenne on surullisen tuttua monelle omaishoitajalle. Omaishoitoa ei nähdä työnä, vaan se mielletään vapaaehtoistyöksi tai elämänasetukseksi, joka kuuluukin kärsiä korvauksetta. Saatpahan kirkkaamman kruunun! Tuleeko kenellekään mieleen sanoa, että etätyötä tekevälle ei tarvitse maksaa palkkaa? Siinähän se sujuu kahvittelun ja ristisanatehtävien lomassa.

Omaishoitajalla ei joutoaikaa ole. Omaishoitaja tekee useamman ihmisen työvuorot, laitoshoitajan, apuhoitajan, perushoitajan, lähihoitajan, sairaanhoitajan, huoltomiehen, keittiöemännän, sihteerin, lastenhoitajan yms. Lisäksi hän maksaa omasta pussistaan kiinteistökulut ja huollon, sähköt, veden, puhtauden, vaatteet sekä lääke- ja hoitotarvikekulut. Jos hän onnistuu saamaan hoidettavalleen avustajan, hän joutuu suoriutumaan myös työnantajan velvoitteista.

Vaikka kunta maksaa avustajan palkan, omaishoitajalle jää palkkatyöntekijästä aiheutuvan byrokratian pyörittäminen. Miten tämä onnistuu ihmiseltä, joka on iäkäs tai ikänsä ollut palkkatyössä? Hänen pitää vaikeassa elämäntilanteessa ottaa haltuun vielä työnantajuuskin. Kunnilla on kaikki valmius pyörittää avustajan palkkaamisesta aiheutuva byrokratia, mutta se on sälytetty omaishoitajalle tai hoidettavalle, mikäli hoidettava vammoiltaan siihen kykenee.

Kuva Blue Median tuottamasta dokumentista Timo T.A. Mikkonen Tänään, tässä ja nyt.

Omaishoitajat tekevät työtään rakkaudesta, mutta se ei silti tee siitä työstä yhtään sen kevyempää. Empiirisen kokemukseni pohjalta uskallan väittää, että jopa raskaampaa. Läheisen huoli ja hätä rakkaan hyvinvoinnista on tunteena voimakkaampi kuin laitoksessa potilaita tai asiakasta hoitavan hoitajan.

Kuva Blue Median tuottamasta dokumentista Timo T.A. Mikkonen Tänään, tässä ja nyt.

Henkipaton asemassa

Minusta yhteiskunnan tulee arvostaa arvovalintaa, joka säästää vuosittain kolme miljardia euroa riihikuivaa rahaa yhteisistä varoistamme. Omaishoitaja on henkipaton asemassa. Heille maksettavat palkkiot ovat hävettävän pieniä työmäärään ja vastuuseen nähden.

Räikeä epäkohta on, kun maksetaan palkkiota, ei palkkaa, siten omaishoitaja ei kuulu minkään työehtosopimuksen piiriin. Ei ole loma- eikä lomaltapaluurahoja, saati juuri lomiakaan. Omaishoitajalla on oikeus inhimilliseen toimeentuloon ja sen suomaan elämänlaatuun. Kela on tehnyt linjauksen, jonka mukaan omaishoitajalle maksetaan vain minimipäiväraha hänen ollessaan äitiys-, isyys- tai vanhempainvapaalla, vaikka omaishoitajalla olisi ansiotuloja jäädessään vapaalle. Tällä Kelan käytännöllä omaishoitajat ajetaan alimpaan kastiin muihin perhevapailla oleviin verrattuna.

Kuva Blue Median tuottamasta dokumentista Timo T.A. Mikkonen Tänään, tässä ja nyt.

Kunnilla ja päättäjillä on peiliin katsomisen paikka. Valtionosuuksiin on lisätty vuosittain 75 miljoonaa euroa omaishoidontukea varten. Koska se ei ole korvamerkittyä rahaa, se päätyy liian monessa kunnassa muun muassa teiden ja talojen kunnossapitoon. Omaishoitajat jäävät ilman, jotta muiden on hyvä. Omaishoidon palkkioista tulee tehdä lakisääteisiä ja verotusta on kevennettävä. Nyt sen myöntäminen on määrärahasidonnaista, kunnan omasta kirstusta kiinni.

Niin kauan, kun ei ole lakia selkänojana, omaishoitajat ovat laillistettuja orjia. On hyvä muistaa, että omaishoitajuus tulee lisääntymään vuosi vuodelta. Ikäpolvet vanhenevat, syntyvyys laskee. Meillä ei riitä käsipareja laitoksissa hoitamaan senioreitamme eikä myöskään nuorempia hoitoa tarvitsevia. Nyt on korkea aika ymmärtää ja tunnustaa tämä totuus sekä toimia sen mukaan.

Rakkaan ystäväni Pirjo Maijalan Terveyskeskusosasto-runoteoksen säkein haluan saada meidät kaikki ajattelemaan sekä näkemään toisemme arvokkaina ja jonkun rakkaina – ymmärtämään, että runon sanat ovat kuka ties kerran oma osamme.

”Se on minun
tuo tuolla, joka makaa jota te käännätte ja väännätte
tuskailette riesa, vaiva, ei osaa itse vessaan
puhumattakaan muusta edes ruokailusta.

Se on minun
jolle te äyskitte ja tiuskitte
turhautuneena ja väsyneenä
pudotatte sängystä
annatte vääriä lääkkeitä.

Se on minun
jonka sydämen särjette harva se päivä
se ymmärtää kaiken
vaikka ei kuule tai näe.

Se on minun
jonka te jätätte tuntikausiksi yksin huoneeseen
yön pimeään
otatte kellon, että se ei häiritse kahvitaukoanne
nyrpistätte nenää, kun pesette tai vaihdatte vaippoja aamulla
käännytte pois.

Se on minun. ”

Kommentoi

Olen kesän lapsi. Syntynyt heinäkuussa 1964. Rakkaan, edesmenneen äitini kertoman mukaan heinäkuu oli tuolloin paahtavan kuuma. Viimeisillään raskaana oleminen heinäkuun hiostavan kuumassa helteessä ei ollut varmasti kokemuksena miellyttävin.

Sain anteeksi aiheuttamani tuskan ja epämukavuuden välittömästi synnyttyäni. Näinhän äidit ajattelevat; lapsen syntymä voittaa kaiken kivun.

Viime kesä oli todella lämmin ja aurinkoinen. Miksi muistan sen niin varmasti? Muistan, koska silloin tapahtui minulle merkityksellistä. Olin viisi viikkoa ”läskileirillä”, suurelle yleisölle tutummin Suomen Suurin pudottaja Suomi -ohjelman kuvauksissa.

Kuva: Nelonen Media

Vedimme 1200-kiloista autoa

Kisasin kanssakilpailijoitteni kanssa sananmukaisesti pää hiessä tittelistä. Kuumuus oli sitä luokkaa, että ennen ensimmäistä tehtävää, olimme jo kuin ajokoirat, yltäpäältä hiessä, kieli ulkona roikkuen.

Vedimme 1200-kiloista autoa päänahkani polttaneessa helteessä. Ei irronnut kiloja eikä voittoa, päänahka sen sijaan loi itsensä uusiksi. Mennessämme velodromille viikkotehtävän kimppuun olimme kuin kattilassa. Ukkosta oli ilmassa, sää oli sen mukainen, painostava ja tuuleton. Jos päällemme olisi heitetty vettä, olisimme sihisseet kuin saunakiukaat.

Kuva: Nelonen Media

Tilannetta ei helpottanut, että jouduimme pukemaan amerikkalaisen jalkapallon suojavarusteet päällemme. Minttu ja Mikkoska juoksivat kuin aropuput pallon kanssa ja sen perässä. Hiki virtasi, silmiä kirveli. Mintulta lähti laardiakin, minulta ei. Sitä jatkui liki kisasta toiseen, tappohellettä ja tappiota.

Muutama tehtävä tapahtui sisätiloissa, sielläkään lämpötila ei ollut lähelläkään miinusasteita. Meriturvan merisimulaattori- ja Hämeenkylän kartanon uima-allastehtävät olivat pelastus siinä paahteessa. Vapaa-aikana hotellin uima-allas oli muutenkin pelastuksemme. Saatoimme pulahtaa sinne tämän tästä ja viettää vilvoittavassa vedessä tovin jos toisenkin.

Kuva: Nelonen Media

Verenpaine nousee

Miksi näitä menneitä mietin? No siksi, koska taas on se aika, jolloin Suurinta pudottajaa kuvataan, samoilla asetuksilla säätä myöten. Kisaajat saavat auringonpaahteesta vastuksen, joka on kovempi kuin he toisilleen.

Jokainen kokee lämmön eri tavoin, mutta kaikkien voimia se verottaa. Erityisen kovaa aikaa helle on heikkokuntoisille. Kun olet rapakunnossa oleva ylipainoinen ja aurinko helottaa täydeltä taivaalta, olo on kuin uunissa paistuvalla pullalla, turvonnut ja paisunut. Verenpaine nousee niin, että tunnet päässäsi jokaisen sydämenlyönnin. Tuntuu kuin silmämunat pulpahtaisivat hetkenä minä hyvänsä silmäkuopista ulos.

Kuva: Nelonen Media

Ja sitä hikoilemista, siinä ei ole mieltä eikä määrää. Jos seisoisit saavissa, olisi se hetkessä täynnä nestettä. Äkkiä ajattelisi, että no, siinähän sitä sitten laihtuu, mutta ei se ole laihtumista sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki siinä lähtee paljon kehoon varastoitunutta ylimääräistä nestettä, mutta ei itse rasvaa, joka on todellinen vihollisesi.

Kuumalla ei tee mieli liikkua eikä syödä, mutta kumpaakin on tehtävä, kun olet leikkiin lähtenyt.

Sisäinen tunteesi ja lattea tukkasi synkkaavat hyvin yhteen

Kevyempänä, mutta kelien suhteen saman tilanteen äärellä olen kuin vuosi sitten. Aurinko on armoton, näillä helteillä ei maistu ruoka eikä jaksa liikkua.

Asiaa ei auta keski-ikäisen naisen hormonitoiminnan ailahtelevuus. Kun on hetkiä, jolloin yllättäen ja pyytämättä sisäinen saunasi pärähtää päälle ja ulkona vastaasi tulee lehmän lämmin, kostea henkäys, vitsit ovat vähissä. Riennä siinä sitten suihkunraikkaana palavereihin, joissa kerrot energisemmän elämän luennoistasi.

Kotoa lähtiessä kuohkea kiharapilvi on palaveriin saavuttaessa muuttanut muotoaan. Odotusaulan peilistä pilkistää kuin kyljyksellä kammattu versio. Sisäinen tunteesi ja lattea tukkasi synkkaavat hyvin yhteen. Siinä saa positiivisinkin ihminen pinnistää parastaan, että ei pinna katkea eikä huumorinkukka kuihdu. Think positive kaikuu kuuroille korville.

Tiedän, en saisi valittaa. Syyspimeällä, marraskuun rospuutossa kauppakasseja raahatessani muistan näitä tappohelteitä hempeydellä. Ennen sitä nämä on kuitenkin lusittava. Ja sitten vielä joku on jossain todennut, että kesällä syntyneet eivät saa koskaan kyllin auringosta! Totta toinen puoli, mutta alituinen kuumuus, se kyllä koettelee.

P.s. Uusille Suurin pudottaja Suomi -kisaajille nostan hattua, yhdessä ja erikseen. Olette rohkeita ja ennakkoluulottomia lähtiessänne kisaan koko kansan katsellessa. Näillä säillä ei ole helppo ottaa mittaa edes itsestä, saati toisista. Takaan, että se kannattaa. On teistä itsestänne kiinni, miten annin hyödynnätte. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että ne, jotka ottavat kisan tosissaan saadakseen terveemmän loppuelämän, kiittävät vielä itseään. Olette etuoikeutettuja päästessänne mukaan ”kerran elämässä”-ohjelmaan. Ottakaa siitä kaikki ilo ja hyöty irti.

Teitä tervehtien, Suurin Pudottaja Suomi 2019

Kommentoi