Kirjoittelin puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran blogiini rasismista. Silloin huomiota herätti 90-luvulla lehdessä ollut juttu, jossa vastasin kaikkiin kysymyksiin koskien tummaihoisia ihmisiä. Lehden kansi näytti ja kuulosti kamalalta jo silloin, ja vielä pahemmalta vuonna 2019.

Blogista aiheutui paljon kohua, monta lehtijuttua ja tv- ja radiohaastatteluja. Ihmiset olivat ymmällään, että näinkö on todella uutisoitu, onko oikeasti tuollainen juttu ollut kannessa? Liitän jutun kuvan vielä kerran tähän, koska se kertoo niin hyvin ajasta 90-luvulla.

Palautteen määrä

Kuten varmasti joku arvaa, blogi ei poikinut pelkästään positiivista palautetta, vaikka oli ylivoimaisesti suosituin ja luetuin blogini siihen asti.

Kritiikkiä tuli tyyliin, luulenko todella että ihmiset ovat ilkeitä ja tolloja – enkö ymmärrä, että kyse on osaksi myös tietämättömyydestä ja vilpittömästä uteliaisuudesta? Tajuanko ollenkaan, että ei se ole rasismia, jos kysyy? Ymmärrän kyllä, olenhan vastannut mitä oudompiin ja loukkaavampiin kysymyksiin erinäisistä aiheista koko aikuiselämäni ajan. Tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta kyllä niitä ihmetellä saa. En missään vaiheessa väittänyt jutun tai kysymysten olevan suoraan rasistisia. Halusin vain näyttää, kuinka pöyristyttävältä kyseinen juttu näyttää tänä päivänä, ja sehän osui ja upposi.

Ei Suomessa mitään rasismia ole!

Niin paljon kuin joku rasismia kokematon haluaa päähäni takoa jonkun toisen ihmisen tarkoitusperistä kysymysten taikka tekojen osalta, niin aivan vapaasti. Koen itse olevani todellakin tämän asian asiantuntija, ja siksi voin jättää monen kommentin huomiotta. Minä kyllä tiedän, mitä on rasismi, minä elän sitä elämää joka päivä, ja minulla on siitä oikeus puhua ja kertoa vaikka tauotta, jos näin haluan.

Kummallisinta on, että siitä joutuu väittelemään ja sitä joutuu perustelemaan aika ajoin. Jos haluat, ettei sinua ymmärretä väärin, leimata vahingossa rasistiksi, niin silloin kannattaa miettiä tarkkaan, miten toimit ja miten itseäsi ilmaiset. Vaikkapa jo muotoilemalla kysymyksensä paremmin tai ottamalla joskus edes sanan verran kantaa johonkin asiaan.

On muistettava, että 90-luvulla nuori maansa ensimmäinen osittain musta missi lienee aika huono sanomaan medialle, että ei voi nyt vastailla ihmisten uteliaisiin, loukkaaviltakin tuntuviin kysymyksiin. En tiedä, mitä olisi seurannut, jos en olisi suostunut, olisiko mitään. Kuitenkaan en nähnyt sitä silloin edes vaihtoehtona ja olen tyytyväinen, että vastasin.

Suvaitsevaisuuden taakka

Kun olin 18 ja minut valittiin missiksi, en todellakaan ollut valmis kantamaan mitään koko maan rasismista puhuvaa suvaitsevaisuuden keulakuvan taakkaa. Olinhan edelleen peloissani siitä, hyväksyttäisiinkö minut nyt todella oman kotimaani edustajaksi – maan, johon olen syntynyt. Mutta eipä sitä kysytty, olinhan ainoa persoonansa takia julkisuudessa oleva osittain musta henkilö. Ne muut, joiden työt vaikkapa näyttelijänä olivat tunnettuja, ei heidän tarvinnut antaa henkilöhaastatteluja rasismista ja elämästään. Toki tietyt roolit olivat heillekin osuneet monesti juurikin ihonvärinsä takia. 

Silloin se tuntui todella isolta taakalta. Ajattelepa itse. Kun koko elämän kuulee solvauksia ja kokee kyttäämistä ja erilaisuuden tunnetta yrittäen jatkuvasti vain sopeutua joukkoon ja koittaa olla niinkuin muut siinä onnistumatta, niin olisitko itse ollut valmis ottamaan heti esimerkin viitan harteillesi, kun ensimmäistä kertaa koet julkista hyväksymistä?

Saatuaan laatikollisen haukkumakirjeitä ja julkista huutelua pitkin yleisöpalstoja, ei välttämättä ole heti valmis puolustamaan itseään ja kaikkia samaa kokevia päätyökseen. Tähänkin rooliin piti kasvaa. 18-vuotiaana halusin vihdoin vain nauttia Suomen kansan hyväksynnästä, jonka vuoksi missititteli oli minulle varmasti suurempi tunnearvoltaan kuin monelle muulle. Se oli myös merkittävä koko Suomelle.

Tästäkin syystä Universum-kisoissa oli ihanaa, sillä siellä en ollut erilainen. Siellä olin yksi muiden joukossa, yksi mustista, valkoisista, latinoista, aasialaisista, yksi heistä, olimme kaikki samanarvoisia. 

Jouduin missivuonna Suomessa ikäviin tilanteisiin, kun minun olisi pitänyt olla joka paikassa puhumassa rasismista. Silloin en kaikkeen siihen pystynyt, kysyntää oli liikaa. 

Ikäviä tilanteita olivat myös sellaiset, kun esimerkiksi keikalla yleisötapahtumasta poistettiin poliisin toimesta aikuinen mieshenkilö, joka oli tullut minua katsomaan kirveen kanssa. 

Kansanedustaja ja nokikepit

Tänä päivänä Suomessa kukoistaa rasismi. Joku kommentoi juuri hassun hauskasti Twitterissä mulle että “Persu – rasismin asiantuntija.” No, näinhän se vähän on, avoimesti kyseisessä puolueessa on moni rasistisuutensa näyttänyt, mutta en missään nimessä yleistä. 

Olen välillä viettänyt paljonkin aikaa poissa Twitteristä juuri siksi, että kaikkien rasististen ihmisten kirjoitukset näkyvät feedissäni ja niitä jaetaan kiihkeästi eteenpäin eri saatesanoin ja hämmästynein kommentein. Luen aina parin kommentin verran joidenkin vastauksia, jonka jälkeen turhaudun. Loputon suo, loputon työ, ei riitä yhden ihmisen elämä tähän taisteluun.

Suomessa vuonna 2020 on monen mielestä täysin ok, että kansanedustaja käyttää ihmisistä ilmaisua ”nokikeppi”. Tämä on jotain niin käsittämätöntä. Hiljaista hyväksymistä, rasismin sallimista, käännetään vaan katse muualle, kun ei kosketa itseä. 

Kyseinen kansanedustaja on toki vain yksi otos suomalaisuudesta, mutta onhan tuo nyt omissa silmissä maailmanlaajuisestikin ajateltuna iso vitsi, että tällaiset ihmiset edustavat kansaa ja toimivat ikävä kyllä esimerkkinä monelle nuorelle. Rasismiin kun nimenomaan opitaan, kukaan ei synny rasistina.

Nyt, kun maailmaa kuohuttavat Yhdysvaltain tapahtumat, moni yritys on julkisesti kertonut ajatuksistaan ja ottanut kantaa. Ehkä vielä joskus myös kansamme edustajat ja kaikki suomalaiset yritykset. Sitä odotellessa.

Rasismi läsnä läpi elämän

Vastailin tänään Twitterissä kysymykseen omista kokemuksista. No, todellisuudessa vastailen lähes päivittäin ihmisten kysymyksiin ihonväristä, rasismista, hiuksista ja tietysti myös postauksen kivasta mekosta ja hyvin muotoilluista kulmistani. Keskustelen paljon samoja asioita kokeneiden kanssa ja kuuntelen muiden tarinoita. Kiitokset tehdystä suvaitsevaisuustyöstä ovat viikottaisia ja arvostan niitä suuresti. 

Mutta rasismi on osa elämääni joka päivä, vaikkei se omissa arjen tilanteissa tulisikaan vastaan. Se ei vaikene silloin kun mediassa ei ole jakaa rajuja esimerkkejä maailmalta, se on läsnä aina. Osaan kuitenkin havaita sen muiden kokemuksissa ja toivoisin, että se kyky olisi suotu myös muille, nähdä tilanteita muiden silmin. Mutta hyvä, että se koskettaa jonkun siitä täysin tietämättömän elämää edes yhtenä päivänä tai yhden massiivisen tapauksen kautta. 

Yhtä paljon kuin olen puhunut vaikkapa muiden vähemmistöjen puolesta, toivoisin, että itse ei tarvitsisi tehdä tässä asiassa kaikkea. Ei ole pelkästään meidän tehtävämme, jotka kokevat rasismia läpi elämämme, puhua asioiden puolesta ja vaatia muutosta. Siihen tarvitaan aina enemmistön apua, sen enemmistön, jolla ei omaa kokemusta välttämättä ole. Toivottavasti nämä asiat alkaisivat myös näkyä muille ihmisille ja huomattaisiin, että hiljaa oleminen ja ignorointi on asioiden hiljaista hyväksymistä.

Vaikka aihe ei siis sinua koskettaisi, et tunne ketään, joka olisi rasismia kokenut, niin miten itse olet reagoinut lukiessasi jotakin? Onko ajatuksesi ollut edes kerran “voi että, kun pitää aina lukea, kun tästä rasismista taas kirjoitetaan. Ei nyt jaksaisi.” Tai “Ei Suomessa ainakaan mitään rasismia ole, tuskin muuallakaan, kun en ole koskaan itse nähnyt.” Jos tuo on ajatusmaailma, se kertoo jo, että silmät on ummistettu hyvin. Jos olet itse väsynyt lukemaan ja kuulemaan näitä tarinoita, on paljon meitä, jotka ovat aika väsyneitä kokemaan niitä.

Onko elämäni pelkkä keppihevonen?

Mua oksettaa ne keskustelut, joita aiheen tiimoilta näen. Välillä kysytään, miksen ota kaikkiin kantaa, miksi en kommentoi ja puolusta enemmän mustia, miksi en tee niin ja näin. 

Syy on helppo. Ei vaan koko ajan jaksa julkisesti, kun teen sitä muuta kautta jatkuvasti. Nuo keskustelut ovat kuin pelaisi pulun kanssa shakkia, niitä vaan ei voi koskaan voittaa. Nämä asenteet ovat opittuja ja juurtuneita, niitä ei yhdenkään missin yksittäinen kommentti muuta, siihen tarvitaan paljon enemmän. 

Joka kerta, kun puhun asiasta julkisesti, saan paljon tsemppiä, tukea ja kiitosta. Aina on myös joku huutelemassa, että” ei Suomessa mitään rasismia ole, sinäkin haluat vain huomiota ja palstatilaa!” Aivan. 

Olen saanut palautetta, että käytän rasismista puhumista omana keppihevosenani, poliittinen sanonta vaikkei nyt politiikassa ollakaan. Mutta oikeasti, mitä ihmettä, onko elämäni siis pelkkä keppihevonen? Jos näin koetaan, surullista. 

Black lives matter. 

Kommentit

  • Meiju 2.6.2020 23:04

    Onhan tässä paljon asiaakin. Ja muuten, olet ollut kaikkien aikojen kaunein suomalainen missi, tähän aluksi mainitakseni. Mutta pakko myös omasta lähipiiristäni kertoa, kuinka jo pienenä tummaihoisille lapsille on opetettu “rasismin kortti”. Ystäväni on tumman miehen kanssa naimisissa ja heillä on kolme ihanaa lasta. Tummia kuin isänsä. Kuitenkin sivustajatsojana välillä vähän ihmetyttää rasismi sanan heitto yhdessä sun toisessa paikassa. Pieni ooika tuli koulusta ja siellä oli ollut jotain kärhämää futiskentällä kavereiden kanssa. Poika totesi “ne on semmosia rasisteja” ja ystäväni nyökytteli. Tapahtumassa ei ollut mitään rasismiin viittaavaakaan. Ihan tavallinen poikien kiista futiskentällä. Niitä on ihan jokaisella lapsella välillä, väristä riippumatta. Tämä tilanne ja muutama muu vastaava avasi omia silmiäni, että jos pienestä asti opetetaan kaiken sinuun kohdistuvan ikävän liittyvän ihonväriisi (tai sukupuoleesi) niin kyllähän sinä pikkuhiljaa alat uskoa niin itsekin. Jos joku vilkaisee sinua kadulla, niin ajattelet hänen katsovan ihonväriäsi. Jos joku on joskus sinulle ilkeä kassajonossa, epäilet sen liittyvän ihonväriisi, Jos joku ei pidä sinusta, on hän taatusti rasisti. Tuollainen viitta on varmasti raskas kantaa koko elämänsä harteillaan. Entä jos valitsisi toisenlaisen reitin. Ajattelisi, että ihmiset eivät ehkä ensimmäisenä sinussa arvioikaan ihonväriä. Kadulla sinua vilkaissut on saattanut ihailla laukkuasi, kauppajonossa äksyillyt on juuri tapellut kumppaninsa kanssa ja on pahalla päällä, se joka ei pidä sinusta ei perusta mielipidettään ihonväriin, vaan siihen mitä luonteeltasi olet. Olisiko elämä silloin eri näköistä? Kokisiko kaiken erilailla? Olisiko se mahdollista?Rasisnia on. Sitä on kaikenvärisille. Sitä on kaikille sukupuolille ja kaiken ikäisille. Rasismi on inhottavaa ja sitä ei tietenkään pitäisi olla olemassa. Tousaalta jos joku on rasisti, on hänellä varmasti asiat muutenkin huonosti. Jokainen rasistinen kommentti pitäisi ottaa vastaan yksilön sanomana. Onhan idiootteja aina ollut Kaikkea hyvää sinulle. Toivottavasti rasismia ei enää näyttäydy elämässäsi.

  • Annelina 7.6.2020 15:33

    Hyvä sinä Lola! Olet asallinen, tervejärkinen suomalainen nainen – ja meidän turkulaisten ylpeys, totta kai.

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!