Viime aikoina on ollut viikottain uutisissa erilaisia kaahailuja, hurjasteluja sekä kuolemiinkin johtaneita kolareita ja tieltäsuistumisia. Viimeksi viime yönä oli kaahattu poliiseja pakoon. Ajattelin kirjoittaa vähän omasta autoilusta ja myös onnettomuuksista, joita oman autoilun kohdalle on osunut.

Mulla on aina ollut tietynlainen maine autoilun suhteen. Se, että ajan paljon, aina ja koko ajan, minne vain. Tiedetään, että olen autoilija, joka ajaa jo työkseen toisiin kaupunkeihin, ja haluaa myös vapaa-ajalla reissailla juurikin autolla. Tuttuni kokevat minut myös turvallisena ja luotettavana kuskina, mikä on kohteliaisuus, jota arvostan suuresti.

Ajan aina vaan…

Missivuodestahan se alkoi, media seurasi jopa sitä, pääsinkö inssistä läpi – olinhan missivuonna 18-vuotias ja vasta autoilutaivaltani aloittelemassa. Heti kättelyssä pääsinkin istumaan uuden auton rattiin, kun sain Miss Universum -kisoista palatessa alleni tuliterän, silloin vuoden kauneimmaksi autoksi valitun Mazda Forten sekä MX5- urheilumallin. Kilometrejä kertyi paljon, keikkaa oli lähes joka päivä ja eri kaupungissa. Inssin kakkosvaiheessa oli autossa ajettuna 25 000 kilometriä, kun moni muu ei ollut ajanut ykkösvaiheen jälkeen välttämättä kilometriäkään.

Olen aina rakastanut ajamista, ja oma autoni on mulle samalla liikkuva toimisto ja jopa koti. Haluan ajaa yksin ja omassa rauhassa. En kaipaa työmatkoille matkaseuraa, kuten jotkut kollegani. En myöskään luota samalla tavalla jonkun toisen ajamiseen, enkä halua juurikaan istua kenenkään kyydissä. Vaadin lähes aina saada ajaa.

Autoni on paikka, jossa saan olla omien ajatusten kanssa, omassa rauhassa, aivan kuten kotona. Omat aikatauluni ja töiden sijainnit lapsiperheen harrastusrumballa kuorrutettuna ovat sellainen kombo, ettei sitä ole mahdollista pyörittää ilman omaa autoa.

Lomamatkoista ikimuistoisimpia ovat pitkät roadtripit lasten kanssa ympäri Eurooppaa, omalla autolla, omalla aikataululla, fiilispohjalta ja improvisoiden. Sielu lepää, kun saa paahtaa menemään Saksan autobaanoilla ja kiemurrella Andorran vuoristoissa.

Minä ja mun autot

Olen aina ollut tarkka siitä, millaisella autolla ajan. Olen kieltäytynyt monista tarjotuista yhteistyökuvioista, jos sopimus ei ole miellyttänyt. Ennemmin olen ostanut itse auton, jonka haluan, niin hyvässä kuin pahassa. Olen kuullut, että vain hullu kieltäytyy autoyhteistyöstä. Ehkä olen ollut hullu, mutta jos sopimus ei tyydytä molempia osapuolia, silloin sitä ei synny.

Kolmen autoliikkeen kanssa olen tehnyt yhteistyötä, merkeistä ajossa ovat silloin olleet Mazda, Honda sekä Ford. Porschen kanssa tein jonkin aikaa keikkatöitä, enkä koskaan unohda viikon mittaista Sardinian koulutusreissua. Siellä Euroopan jälleenmyyjät ja minä pääsimme testailemaan uusia Porsche Cayenneja kaikissa olosuhteissa, on road ja off road, ennen kuin niitä alettiin myymään ulos. Autoihmiselle käsittämätön elämys.

Useimmiten minut on nähty Volvon ratissa. Oma valinta, oma auto, ei yhteistyötä.

Pelkoa aistittavissa, koska nainen..

Moni on järkyttynyt ja pelännyt puolestani, kun tietää, kuinka paljon ajan öisin, keikkojen jälkeen ja pimeillä ja liukkailla keleillä. Pelkoa on tunnettu myös siitä syystä, että ajan missä päin maailmaa tahansa. Hämmennystä on aiheuttanut, että olen ollut yksin lasteni kanssa liikenteessä ulkomailla, aivan kuin vaadittaisiin mies mukaan kuskiksi ja tuomaan turvaa. Naisautoilijoiden jatkuvaa dissaamista en itse ole suostunut milloinkaan ymmärtämään. Vaikka en parhaista parhain kuski olekaan, päihitän silti ajokokemuksellani ja ehkä -taidoillanikin miehen tai pari.

Silti en milloinkaan luota sokeasti edes omaan ajooni, vaan olen aina varuillani ja keskityn siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Itselleni ei ole sattunut vielä yhtäkään isoa kolhua isomman eläimen, eikä auton kanssa, vaikka läheltä niitä on nähty, lukuisia hirviä ja muita sarvipäitä on väistelty, ja ojaan on menty ja lujaa ihan omasta päätöksestä.

Onni onnettomuudessa?

Tähän asti mulla on ollut onni onnettomuudessa. Näistä kaikista sattumuksista seuraavassa listassa pari hauskaa ja vähemmän hauskaa tapausta:

  1. Syyllistyin yhteen peräänajoon talvella liukkaassa risteyksessä, kun jarrut pohjassa auto vain jatkoi matkaa edessä seisovan taksin perään. Vauhti oli kävelyvauhtia, joten mitään ei luonnollisestikaan tapahtunut, mutta olo oli hölmö katsoessani matkan vain jatkuvan kevyesti liukuen puskuriin asti.
  2. Toisella kertaa olimme silloisen poikaystävän kanssa menossa Helsinkiin erään elokuvan kutsuvierasnäytökseen. Muutama sata metriä ennen leffateatteria takanamme ajettiin kolari. Myös meihin törmättiin, ja me törmäsimme edessä olevaan autoon ja syntyi monen auton ketjukolari. Sitä palettia selviteltiinkin koko elokuvan ajan ja matkamme sisällöksi jäi leffan ja juhlatilaisuuden sijaan kolaroitu oma ja toisen henkilön auto.
  3. Saman poikaystävän kohdalla lainatessani hänelle useinkin autoani, ilmoitti hän kerran bussin ajaneen kylkeensä. Näin oli käynytkin, mutta bussi oli tilanteeseen luonnollisesti syytön. Saman kolarin jälkiselvittelyssä selvisi ikävästi poliiseilta, että autollani oli kyyditty erästä ex-tyttöystävää, joka nyt oli loukkaantunut tässä kolarissa.
  4. Talven lumisilla teillä on joskus sattunut tapaus, jossa ylämäkeen ajava ja sutimaan jäänyt bussi onkin liukunut kevyesti alas mäkeä ja osunut liikkuvan autoni kylkeen. Siinä ei paljoa kyselemistä ollut, tilanne oli selvä ja minä syytön.
  5. Kertaalleen olen myös päässyt todistamaan tankojuopon ajamista vauhdilla autoni kylkeen kolmion takaa. Mies yritti vielä pakoon, mutta ei humalaltaan pystynyt edes juoksemaan.
  6. Erään kotini parkkipaikalla olin kerran juuri nousemassa jo sammutetusta autostani kauppakassieni kanssa, kun havaitsin toisen auton peruuttavan parkkiin oman autoni eteen. Jotenkin vaistomaisesti jäin niille sijoilleni odottamaan, kuinka tilanteessa käy. Katsoin, mahtaakohan kuski peruuttaa keulaani asti, ja kyllä vain. Nousin kamojeni kanssa salamana autosta ja kysyin kuskilta, että ihanko oikeasti sitten hän päätti keulaan asti peruuttaa? Vanhempi herra oli kuitenkin sitä mieltä, että minä olin parkkeeratulla ja jo sammutetulla autollani syyllinen ja ajanut hänen peräänsä. Tilanteessa oli kuitenkin todistajia, mutta pitkä matka oli silti saada korvaukset auton kolhujen korjaukseen. Jostain syystä syyllisyyttä oli tässä vaikea myöntää. Liekö väliä sillä, että vastapuoli oli parikymppinen nainen vai oliko vain muuten vaikea myöntää virhettään.
  7. Viimeksi heinäkuussa, ollessani itse työmatkalla pohjoisessa, oli eräs yritys pakittanut pakullaan parkissa olleen autoni kylkeen Etelä-Suomessa. Onneksi he tekivät tästä itse heti ilmoituksen ja ilmoittivat minullekin. Omasta autostani meni tällä kertaa koko ovi vaihtoon.
  8. Kaikkien aikojen toiseksi pahin tapaus sattui 90-luvun lopulla, kun lähdimme malliporukalla muotinäytökseen Poriin. Valitsin ajaa omalla autollani muita missejä ja malleja kuljettavan pikkubussin perässä, koska mukanani oli pieni koira. Lopputulos oli, että näin kun hurjasteleva pikkubussin kuljettaja menetti ohitushetkellä lumisateessa auton hallinnan ja auto lensi katon kautta ulos tieltä. Rytäkässä Jenni Dahlman sinkoutui pitkän matkan päähän autosta ja sisällä olevista malleista Julia Kanerva ja moni muu loukkasivat itsensä pahasti. Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta, kun näen pahan kolarin lähietäisyydeltä ja olen ensimmäisenä paikalla. Onneksi tässä säilyi kaikilla henki, vaikka traumoja se jätti varmasti jokaiselle.
  9. Pahin omakohtainen kokemus tapahtui 2005, kun olin matkalla Helsinkiin Halosen katalogikuvauksiin. Silloin ei ollut vielä Turku-Helsinki-motaria, vaan ykköstien ohituskaistoilla ohiteltiin hitaampia yksilöitä. Talvi oli tuolloinkin ja tiet olivat jäisiä. Ylämäessä ohituskaistalla lähdin ohittamaan edessäni ajavaa unkarilaista rekkaa, kun se yhtäkkiä lähti sutimaan ja kääntymään poikittain eteeni ohituskaistalle minun ollessa täydessä ohitusvauhdissa. Sadasosasekunnin päätöksellä kurvasin vastaantulevien kaistalle ja yli tien ojaan umpihankeen, koska päättelin sen olevan parempi vaihtoehto kuin täräyttää päin rekkaa. Rekka päätyi samaan umpihankeen, ja autoni ja kallellaan olevan rekan väliin jäi noin 20 cm. Osumaa ei missään kohtaa tullut, mutta pieni pelko ohitustilanteisiin jäi. Tämän jälkeen on ollut vielä vähemmän luottoa siihen, että edes ammattikuljettajat aina välttämättä pysyvät skarppina tai kaistoillaan. Kolarin jälkeen minä jatkoin satunnaisen kohteliaan bemarikuskin kyydillä Helsinkiin ja hoidin työt kunnialla. Kuvista ei koskaan huomannut, että olin juuri ollut rekan kanssa ojassa, vaikka varmasti järkytys oli aistittavissa joka tavalla.

Muista suojella itseä ja muita!

Maanteillä sattuu ja tapahtuu aina, siksi autoilua ei saa koskaan ottaa liian kevyesti. Jos kiinnittäisi yhtään vähemmän huomiota siihen, mitä muut tekevät ympärillä, olisi monet kerrat sattunut ja tapahtunut. Monta kolaria on tullut vältettyä ja erilaisia vaaratilanteita osuu kohdalle lähes viikottain. Ajosta pitää nauttia, mutta vastuu pitää muistaa. Vaikka itse pitäisikin katseen tiukasti tiessä ja toimisi oikein, ei ole varmaa, että kaikki muut toimivat samoin.

Äläkä koskaan, ikinä, missään tilanteessa mene rattiin päihtyneenä!

 

Kommentit

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!