Kumpi sinä olet, aamuvirkku vai illan kukkuja? Ikuinen jahkailu aamuvirkkujen erinomaisuuden puolesta ja vastaan on varmasti osunut kaikkien silmiin aina toisinaan. Erikoista, että paremmuus pitää saada selville jopa siitä, mihin aikaan meistä kukakin on toimeliaimmillaan tai mieluiten hereillä. Ai että tätä loputonta vertailua ja suorituspainetta! Itse toivoisin olevani molempia, mutta enpä ole.

Miksi maanantaiaamu on painajainen?

Toisinaan törmään juttuihin ja kommentteihin, joissa kilpaa kauhistellaan maanantaiaamua. Sen jälkeen, kun olen lopettanut opiskelun vuonna 1995, maanantaiaamut eivät ole poikenneet mulla muista päivistä juurikaan. Se on kuin mikä tahansa muukin aamu, vaikkakin siihen saattaa olla latautunut enemmän innostusta ja jännitystä uudesta viikosta. Yleensä tunnelma on odottava ja jännittävä, sillä maanantaina kaikki alkaa tavallaan alusta. Se on mulle innostavaa, ei millään tavoin kauhistuttavaa. Toki mulla ei ole sellaista säännöllistä työviikkoa, joka alkaisi maanantaista, eikä myöskään vakituista työpaikkaa, tai sellaista työpaikkaa, joka aiheuttaisi mahdollista ahdistusta. Työt kun ovat minä päivinä ja minä aikoina hyvänsä, ei tällaista tiettyä “maanantaiaamu”-käsitettä oikein pääse muodostumaan.

Mutta toisaalta, sama juttu on muidenkin aamujen kanssa. Aamu on aina uusi päivä, uusi mahdollisuus, uudet jutut, uudet ideat ja suunnitelmat. Ehkä olen hieman lapsenomainen, mutta mielestäni lähes jokainen uusi päivä tuntuu tietyllä tavalla jännittävältä ja aina on jotain, mitä odottaa.

Aamuihmisenä innostun urheilustakin juuri aamuisin. Tämä aamu alkoi juoksulenkillä.

Mitäs me aamuvirkut?

No kummat sitten ovat parempia? Ne, jotka heräävät aamulla aikaisin ennen muita, vai ne, jotka jaksavat huoletta kukkua aamuyöhön ja nauttia yön hiljaisuudesta? Tuskin kummatkaan. Toisille sopii toisenlainen elämäntapa ja toiset ovat työnsä tai elämäntilanteensa vuoksi pakotettuna johonkin rytmiin, sopi se heille tai ei.

Mä olen aina ollut aamuihminen. En ole koskaan oikein suostunut nukkumaan päiväunia, en edes lapsena ollut hyvä nukkuja päivisin. Pitkään nukkuminen tekee mulle saman kuin päiväunet, eli silloin muutun flegmaattiseksi ja väsyneeksi. Tuolloin tunnen myös olevani ihan ulkona kaikesta, kuin olisin jäänyt asioista ja elämästä paitsi. Otetta ei saa tuolloin oikeen mistään ja silloin olisi parempi nukkua suoraan seuraavaan päivään ja yrittää alusta uudelleen. Pitkään nukkuminen ei todellakaan sovi minulle.

Olen viimeisinä vuosinani heräillyt sekä kellon kanssa, että ilman kelloa aika säännöllisesti 5-7 välillä. Yleisin tapa nykyään on se, että herään puolesta tunnista pariin minuuttiin ennen kuin kello soi, mikäli se on soimassa. Reagoin kesällä siihen, kun aurinko nousee ja nautinkin siitä, että huoneessa on valoisaa kun herään. Rakastan herätä ensimmäisenä, hiipiä hiljaisuudessa tekemään juttujani kun muut vielä nukkuvat.

Talvella pimeämpään aikaan on ihanaa lähteä aamuyön lenkille, kun jokirannassa ei ole juuri ketään muita ja pimeys on vielä vahvasti päällä. Lenkin loppua kohti päivä nousee, ja parhaimmillaan sitä voi saada aamun ensimmäiset ajelut Förillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Pimeässä on myös se ihana piirre, että kukaan ei näe, saa olla aivan rauhassa ja yksin, ja elää hetken kuvitelmassa, että kaupunki on siinä vain ja ainoastaan minua varten.

Kesällä on tietysti valoisampaa ja silloin seurana ovat lokit ja muut aamuyön eläimet. Aamulla ensimmäisten joukossa herääminen antaa jotenkin illuusion, että on ensimmäisenä paikalla, valmiina kaikkeen ennen muita ja tietää asiat ensimmäisenä. On käsittämättömän miellyttävä tunne, että kun muut vasta heräilevät, on itse jo saanut paljon aikaan. Kyse ei ole kilpailuasetelmasta, mutta sitten voi keskittyä tehokkaammin olemaan muiden kanssa läsnä kun omat velvoitteet on jo suurilta osin tehty ja olo on tyytyväinen.

Ihmisen tehokkainta aikaa

No tämä on helppo, mulla tehokkainta aikaa ovat juurikin nuo aamut. Mulla on sellainen tapa, että kun aamuyöllä herään, on lähes mahdotonta enää nukahtaa. Samalla kun avaan silmät, ajatukset ja suunnitelmat to do- listoineen alkavat vilistä päässä. Yleensä alan töihin heti vielä sängyssä maatessani, mikäli ei ole aikataulua, joka vaatii vaikkapa äkäisen startin Helsingin suuntaan. Monet blogitekstit ja ideat syntyvät noina aamun ensimmäisinä tunteina, useimmat urheilusuoritukset sekä itse toteutettavat kuvaukset myös. Näin käy myös monien muiden työasioiden ja tehtävien kohdalla. Jos se olisi aina minusta kiinni, kaikki työntekoni tapahtuisi aamuyön ja aamun aikana. Mutta super-ihminen en minäkään ole, ei jokainen aamuni todellakaan ala urheilulla tai hirveällä suorittamisella. Mutta energisiä ja positiivisia ne ovat silti aina.

Aika jolloin ei kannata tehdä mitään

Illat ovat mulle se aika, jolloin on turha yrittää ideoida mitään uutta, tai tehdä mitään muutakaan, mikä vaatii paljon ajattelua. Silloin ajatus takkuaa ja kärsivällisyys alkaa olla siltä päivältä jo käytetty. Kotona tai ystävienkin luona alan haukotella helposti jo seitsemän aikaan. Juhlaseurana olen tästä syystä aika toivoton. Väsymys vie nykyään lähes aina voiton. Kadehdin toisinaan niitä, jotka voivat noin vain katsella elokuvia tai olla tuotteliaita vielä pitkälle yöhön. Minä en iltaisin katsele kuin omia luomia, ellei pakollisia velvotteita ole.

Kuitenkin samaan aikaan teen paljon keikkoja ja tapahtumia, jotka ovat illalla. Näissä tapahtumissa ihmiset juhlivat yömyöhään ja minä houstaan. Juhlien päätteeksi ajan vielä aina kotiin, joka useimmiten ei ole samassa kaupungissa kuin juhlat. Kuitenkaan ratissa ei väsytä. Voin helposti lähteä yhden-kahden aikaan yöllä ajamaan Joensuusta Turkuun, koska yöllä ja tyhjillä teillä on jotenkin niin ihana ajaa. On myös mukava herätä seuraavaan päivään omasta kodista.

Negatiivisten asioiden käsittely on myös parempi siirtää kohdallani aina illalta seuraavaan päivään, sillä iltaisin nekin syöpyvät vain tiukemmin ajatuksiin ja näkyvät unissa. Aamuisin olen paljon vastaanottavaisempi kaiken negatiivisenkin suhteen.

Viimeiset simat pulloihin sillä vappu lähestyy kovaa vauhtia.

Tämä ihana maanantai-aamu

Tällä hetkellä päälle puskee aamukahvin kanssa aivan hirveä jälkihiki. Olen edelleen kasvoista kirkkaanpunainen. Jaa miksi? Tänään oli taas sellainen aamu, jolloin silmät avattuani ensimmäinen luonteva ajatus oli, että haluan juosta. Kamat päälle ja juoksemaan siis. Aamuni ei ollut mitenkään suunniteltu eikä aikataulutettu. Lapset eivät ole kotona, joten etäkoulun aikataulu ei velvoittanut minua ja heräsin ilman kelloa seitsemän maissa. Vasta lenkin jälkeen oli aika siirtyä aamun toimiin. To do -listaa tällekin aamulle oli kyllä ja siihen kuuluivat mm. pyykinpesua, lopun siman pullottamista ja blogin kirjoittamista.

Näiden jälkeen on edessä yhteistyökampanjan kuvausta kotosalla sekä oman somemateriaalin tekoa. Sähköpostissa odottavat niin yhteistyökuvioihin liittyvät asiat kuin korona-ajan tyhjään kalenteriin ja yrityksen toimettomuuteen liittyvät ikuiset väännöt. Jatkuvaa työnhakua ja promoamista, uuden ideoimista ja selvittelyä, sitähän tämä nyt on.

Mutta nyt, koska lapsilta jäi muutama paahtoleivän palanen syömättä, aionkin tehdä puuron sijaan marmelaadileivät, etteivät mene nuokaan hukkaan.

Hyvää uutta viikkoa niin aamuvirkuille kuin iltakukkujillekin!

Kommentit

Kiitos kommentistasi. Kommentti tulee näkyviin bloggaajan hyväksynnän jälkeen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Älä missaa kuumimpia viihdeuutisia! Seuraa Seiskaa somessa!