Header img

Hyvä viikko takana, sekä onnistumisia että iloisia uutisia. Mutta saako näistä iloita ääneen?

Hyvistä uutisista iloitaan nykyään niin vähän, ja hyvistä asioista myös uutisoidaan vähemmän. Positiivinen uutisointi mediassakin tuntuu keskittyvän lähinnä asioihin, kuten TTK-parien suoritukset, elämänmuutostarinat ja urheilumaailman menestykset.

Hyviä asioita

Olen saanut paljon hyviä uutisia tällä viikolla. Takaiskujakin oli, mutta niistä ei enempää, koska en hae blogillani, postauksillani enkä elämälläni klikkiotsikoita, vaikka niin moni toivoo ja myös kuvittelee minun tekevän.

Viikko alkoi ensimmäisellä keikkapyynnöllä vuoteen. Tämä oli mahtavaa, koska yhtäkään tapahtumaa ja juontokeikkaa ei ole koronan saapumisen jälkeen buukattu, vaan kaikki sovitut on peruttu järjestyksessä.

Työmaailmaan liittyen tuli muitakin hyviä uutisia ja onnistumisia. Aika näyttää, kuinka niiden kanssa käy, mutta suunta on luonnollisesti positiivinen. Yksityiselämän puolella ilmaantui myös uusia mahdollisuuksia, ja niidenkin suhteen olen kiitollinen ja toiveikas.

Olen avoimen onnellinen omista tapahtuvista hyvistä asioista, sillä koetan iloita aina pienistäkin asioista. Etenkin nyt, koska tämä vuosi on ollut aivan hirveä. Se ero on kuitenkin vuosien takaiseen minääni, että nykyään asenteeni on enemmän “kel onni on, se onnen kätkeköön”, eli avaan asioitani paljon vähemmän.

Irti negatiivisesta

Olen päättänyt kauan sitten keskittyä kaikkeen positiiviseen, koska positiivisuus on merkittävä ja tärkeä voimavara. Saan myös kiitosta siitä, että someni on positiivista ja aitoa, ja se tuntuu hyvältä. Negatiivista on ympärillä niin paljon, etten halua viedä sitä eteenpäin. Epäkohtiin puuttumisesta en kuitenkaan aio luopua, ja niistä saa kuulla taholtani aina silloin tällöin.

Olen tehnyt työmaailmassa paljon päätöksiä negatiivisten kokemusten pohjalta. Tein yhdessä vaiheessa töitä kiinteistönvälittäjänä ja olin yhden ja ainoan kerran ehdolla eduskuntavaaleissa. Molemmissa oli yhtäläisyytenä jatkuva negatiivisuus.

Asuntokaupoissa ihmiset olivat usein herkillä, koska kyse oli isoista rahoista ja henkilökohtaisesta omaisuudesta. Vihasin jokaista ostajan ja myyjän välillä käytävää vääntöä, jotka olivat usein tunnepohjaisia taisteluja. Usein välittäjä sai olla angstin kohde tai välikappale. Ei koskaan enää.

Vaaleissa sain kosketuksen politiikkaan. En saanut vuoden mittaisesta kampanjoinnista irti juuri muuta positiivista, kuin omat sisäiset voittoni päihittäessäni väittelyissä muita ehdokkaita. Poliittinen maailma, tavat toimia, ihmiset politiikan sisällä ja sen ulkopuolella. Kaikessa tuossa näin ja koin niin paljon negatiivista energiaa, että odotin vain vaalien ja monien kohtaamisten loppumista. Ei koskaan enää. Näin kerron aina uudelleen lähestyttäessä.

Muutama muukin pitkäaikainen yhteistyö on loppunut puoleltani vääränlaiseen ilmapiiriin. Ilmapiirillä on suuri vaikutus mieleen, enkä aio roikkua negatiivisessa ympäristössä, kun maailma on täynnä vaihtoehtoja.

Naiset ja missit

Avauduin pari päivää sitten somessa siitä, miten naisia on edelleen lupa vähätellä ja arvostella ulkonäön ja pukeutumisen osalta, ja heistä yritetään saada enemmän negatiivista esiin kuin miehistä. Ei ole uutinen, että jos on poseerannut alusvaatteissa tai uimapuvussa, on vaatteet riisuessaan jonkun mielestä riisunut myös älykkyytensä ja arvostuksensa. Samaa asiaa olen paasannut aiemminkin, ja samaa asiaa sivuttiin myös pääministerin jakkupukukohussa.

Kuppini meni nurin myös eräästä uutisoinnista, jossa kerrottiin uudesta Miss USA:sta sekä väärällä tittelillä, että leimaamalla tämä upea nuori nainen asehulluksi. Käytetyllä logiikalla samaa titteliä voisi käyttää myös eräästä suomalaisesta ex-missistä, mutta niin ei kuitenkaan tehdä. Onneksi.

Etenkin missimaailmaan liittyvä uutisointi ja puhe on useimmiten kaikkea muuta kuin positiivista. Se on usein väheksyvää, täynnä faktavirheitä ja muutenkin epäkunnioittavaa. Aivan kuin naiset kilpailuissa olisivat jotakin ylijäämää, jota on lupa käsitellä miten vaan.

Itsestäni nousi myös viikolla pari somekuvaa mediaan, ja jälleen olivat faktat vähän miten sattuu. Mutta tähän on niin totuttu, ja se tuntuu olevan kaikille ihan ok. Ei niitä valitettavasti jaksa aina lähteä edes oikomaan.

Puhetta menestymisestä

Mediassa uutisointiin taannoin Teemu Brunilan ja Kylie Minoguen musiikillisesta yhteistyöstä. Se näkyi useissa eri medioissa. Muutamaa viikkoa aiemmin tuli Sara Forsbergin julkaisema tieto yhteistyöstä suurimpien k-pop-artistien kanssa, siitä ei puolestaan juuri mainintaa ollut. Suuria asioita molemmat, mutta vain toinen nostettiin.

Suomalaiset haluavat kyllä omia monia ulkomaisia tähtiä itselleen. Riittää, että kaukainen sukulainen on asunut Suomessa, niin johan ollaan lähes suomalaisia. Meidän Pamelat ja meidän Matt Damonit.

Omia kansalaisia ei mielestäni varsinaisesti kannusteta kansainvälisyyteen tai rajojen ulkopuolelle tähtääviin urahaaveisiin. Jos joku puhuu haaveistaan, enemmistö odottaa ja toivoo epäonnistumista, jotta pääsisi sanomaan, että taas maitojunalla tultiin takaisin. Kun taloudellista menestystä niitetään ulkomailla, puheenaiheeksi nousee nopeimmin se, maksetaanko veroja nyt sitten varmasti Suomeen.

Muutamissa maissa yritetään estää ihmisiä matkustamasta ulkomaille, kieltäen vaikkapa artistien kansainvälisiä esiintymisiä ulkomaille muuton pelossa. Asiat eivät tietenkään ole täällä niin, mutta joskus tuntuu siltä, ettei suomalaistenkaan oikein haluta menestyvän muualla. Ainakin sen tiedottamisessa ollaan usein hyvin hissukseen.

Oman kohtelunsa saavat kuitenkin aina jääkiekkoilijat ja formulakuskit. Moni muu jää kyllä omaan hiljaisuuteensa menestyspolkunsa kanssa. Yllätyn monesti joitain sarjoja tai elokuvia katsoessani, että mukana on suomalaisia näyttelijöitä. Media on saattanut sivuuttaa tällaiset näyttelijöiden saavutukset täysin, monista urheilijoista tai ulkomailla työskentelevistä malleista puhumattakaan. Harvassa ovat ne kansainväliset menestyjät, joita otsikoihin nostellaan

Positiivisten menestysuutisten sijaan me saamme valitettavasti lukea jatkuvia ihmissuhdekohuja. Niihin en jaksa edes ottaa kantaa. mutta usein samat nimet toistuvat putkeen kuukausikaupalla.

Suora, mutta tylsä

Suomessa on totuttu siihen, että sanon asiat suoraan. On iso osa persoonaani, etten jää sanattomaksi ja nostan esiin vaikeitakin asioita. Valitsen kuitenkin tarkkaan taisteluni, puhun vain asioista joista haluan.

Saan jatkuvasti pyyntöjä kertoa “räväköitä” mielipiteitä ja arvostella joidenkin tekemistä ja toimintaa. Minulta halutaan pelotonta kritiikkiä ja usein odotetaan, että se olisi jotenkin negatiivista. Olen ilmeisesti niitä harvoja, jotka uskaltavat sanoa julkisuudessa myös negatiivisista asioista. Olen aina sanonut suoraan sekä hyviä että huonoja puolia asioista, mutta usein valitettavasti vain huonot on nostettu esiin, ja tehosteena ovat toimineet erinäiset ei imartelevat verbit.

Nykyään olenkin tylsääkin tylsempi. Vältän tietoisesti sanomasta julkisesti negatiivisia asioita, kertomasta yksityiselämästäni tai ongelmistani ja sehän tiedetään, ettei pelkkä positiivisuus kiinnosta.

Itse haluan keskittyä positiiviseen, joten näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua!

 

 

Kommentoi

Olen koko aikuiselämäni törmännyt siihen, että mun rutiineista kysytään. Millainen on työpäiväsi? Miten päiväsi alkavat? Syötkö aamupalaa?

Olen vastaillut ihmisille loputtomasti, ettei mulla ole sellaisia rutiineja, joita he odottavat minulla olevan. Minulla ei ole koiraa, jonka kanssa on mentävä ulos tiettyihin kellonaikoihin. Minulla ei ole kiinteää työpaikkaa, jonne on mentävä tiettyinä päivinä ja tiettyyn aikaan. Älykello ei käskytä ranteessani tekemään tiettyjä asioita tietyn verran tiettyinä päivinä. Lasten aikataulutkaan eivät enää ole kiveen hakattuja, vaan lukujärjestyksissä ja harrastuksissa on muutoksia tuon tuosta.

Ainoa iso määrittävä rutiininomainen asia on se, että joka toisella viikolla pyöritän lapsiperhettä, ja joka toisella viikolla olen etävanhempi. Elän siis viikko-viikko-elämää kuten lapsenikin.

Rutiineista vapaa

Koen olevani rutiineista vapaa ihminen. Olen aina aikuisena ollut sitä, paitsi lasten ollessa pienempiä. Varmasti tämä on saanut aikaan sen, että olen mukautuvainen ja sopeutuvainen erinäisiin ympäristöihin ja projekteihin. Se on myös sitä mitä teen, jatkuvasti vaihtuvia projekteja ja erilaisia keikkoja ja tapahtumia, eri ympäristössä, eri säännöillä ja eri sisällöillä. Kaikkeen pitää sopeutua ja mukautua nopeasti, ja koti on tehtävä sinne missä milloinkin on. En halua elämääni paljoa asioita jotka sitovat minut aina tiettyyn paikkaan, asiaan tai kellonaikaan.

Työssäni, jossa kaikki päivät ovat erilaisia, projektit vievät aina täysin mukanaan. Aikataulu on usein rakennetavissa kulloisenkin tilanteen mukaan. Toisissa töissä on aikataulut, toiset ovat itse aikataulutettavissa.

Poikkeuksen tähän ovat tuoneet muutamat teatteriproduktiot. On jopa hämmentävää, kun samaa esitystä toistetaan illasta toiseen. Toki jokainen esitys on omansa, ja asioita sattuu ja tapahtuu. Olosuhteet ja yleisö vaihtuvat ja ne vaikuttavat esitykseen sekä vuorovaikutukseen yleisön ja muiden esiintyjien kanssa.

Kun parin viikon päästä alkaa taas yksi intensiivinen projekti, tiedän että niin siellä kuin muissakin projekteissa luon juuri siihen projektiin ja ympäristöön kuuluvia työrutiineja, jotka kestävät tasan sen aikaa kuin itse projektikin.

Tunteet edellä ja itseäni kuunnellen

Vaikka kuinka väitän, ettei minulla ole mitään rutiineja, niin tottakai on. Ne vain liittyvät erilaisiin asioihin kuin mitä oletetaan. Ehkä tässä kohtaa puhuisin enemmän tavoista kuin rutiineista, koska usein rutiinit rinnastetaan jollakin tavalla erittäin säännöllisesti toistuviksi ja aikaan sidotuiksi.

Minulla on selkeä tapa millä aloitan tekemään uusia työprojekteja. Myös tavassani viestiä työasioita ja postata asioita somessa on niissäkin havaittavissa selkeitä tomintatapoja.

Moni tietää, että mulle tunteet merkitsevät enemmän kuin pitäisi. Teen jatkuvasti päätöksiä sekä vapaa-ajan että töiden suhteen tunnepohjalta. Sillä on suuri merkitys siihen, että olen juuri siinä missä olen, ja että olen onnellinen. Ollessani sidottuna jonkun muun aikatauluun, tai jonkun muun minulle laatimaan aikatauluun, olen turhautunut. Näin oli urani alkuaikoina, kun edessäni oli valmis lista keikoista, eikä itsensä toteuttamiselle tai kuuntelulle jäänyt sijaa. Muut eivät osaa määritellä paljonko minulla menee aikaa joidenkin asioiden tekemiseen, ja väärä aikataulutus saa minut ärsyyntymään.

Tässä taannoin etsin uutta ihmistä, jonka kanssa aloittaa eräs projekti. Pyysin tarjouksia useilta eri yrityksiltä. Huomasin ensimmäisistä vastauksista, keiden kanssa kemiat tulisivat toimimaan ja keiden kanssa eivät. Yksikin väärä lause, tai tapa lähestyä ja kommunikoida saattaa viedä minulta täysin fiiliksen yrityksestä tai ihmisestä, ja silloin yhteistyötä ei synny. Kuulostaa hölmöltä, mutta kohdallani se on aina niin.

Aamut ja kahvikupit

Päiväni alkavat aikaisin. Olen henkeen ja vereen aamuihminen. Koen huonoa omatuntoa, mikäli nukun liian pitkään ja olen tehokkaimmillani heti aamusta.

Riippuu aamusta ja tulevan päivän ja viikon ohjelmasta miten aamuni alkaa. Se voi alkaa joko välittömästi silmien aukeamisen jälkeen ensimmäisillä somepostauksilla ja sähköposteihin vastaamisilla. Aamu voi myös alkaa lenkillä tai lähtemällä ripeästi ajamaan päivän työpaikalle tai kuskaamaan lapsia.

Yksi todella selkeä rutiini, jonka monet ovat oppineet tuntemaan, on aamukahvini. Tai tarkemmin se rutiini on aamukahvin kupin valinta. Kuppi on aina oma projektinsa, sillä jokainen päivä vaatii fiilikseen sopivan mukin. Twitterin puolella monet osaavat odottaa aamukahvipostaustani, mutta edes sitä tai kahvin juontia ei tapahdu päivittäin.

Päähänpinttymät ja pakkomielteet

Töitä tehdessäni minulla on tapani ja tottumukseni. Vaikka jonkin asian tekeminen veisi enemmän aikaa tavallani, teen sen silti niin, koska tällöin olen varmempi lopputuloksesta. Päähänpinttymiä ja pakollisia tapoja tehdä asioita löytyy useita. Olen rasittavan itsepäinen kun haluan oppia asiat perusteellisesti. En ole kaikissa asioissa yhtä nopea oppimaan kuin useimmissa, ja niiden asioiden kanssa haluan ymmärtää perusteellisemmin mitä teen ja miksi. Haluan olla hyvä ja varma kaikessa mitä teen, ja siksi turvaudun usein oppimiini tapoihin, vaikka uudempia ja nopeampiakin olisi tarjolla.

Tieto lisää tuskaa ja suorituspaineita

Monet ovat riippuvaisia arkipäivän rutiineista. Minä taas olen aina pelännyt erilaisista tavoista ja asioista riippuvaiseksi tulemista, ja pyrkinyt vastustamaan liiallisten rutiinien muodostumista.

Olin nuorena hyvin kunnianhimoinen suorittaja. Helposti jos kalenterissani luki tietyt asiat toteutettavaksi tiettynä päivänä, enkä niihin pystynyt, sain itselleni aikaiseksi uskomattoman epäonnistumisen tunteen, joka kesti pitkään. 

Tunnistan tämän muissakin ihmisissä. Nykyajan aktiivisuusrannekkeet ovat hyvä ja tervetullut asia, mutta samalla tieto lisää tuskaa. Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä, joilla menee päivä pilalle, kun ruokavalio, treenimäärä, askelmäärä tai jokin muu ei ollut sitä mitä ranneke, oma kalenteri tai treeniohjelma vaati.

Olen itse opetellut pois tästä liiallisesta suorittamisesta jo nuorempana, ja osaan olla armollisempi itselleni. Jos omat deadlinet pettävät tai kalenterin to do-listat eivät aina tyhjene suunnitellusti, se on ihan ok.

Erilaista arkea

Rutiinit ovat arjessa tukena monille ihmisille niin hyvinä kuin vaikeinakin aikoina. Se saattaa toimia myös toisin päin. Ihminen jolla on selkeät rutiinit aina heräämisajasta ja työajasta ruokalautasen kellonaikoihin ja sisältöön, puhumattakaan harrastuksista ja saunavuoroista, se en totisesti ole minä.  En osaa itse kuvitella eläväni elämää, jonka aikataulutus on kuin toistuva lukujärjestys.

Omassa elämässäni pystyn kuuntelemaan itseäni, panostamaan toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Tällöin voin huolehtia siitä, että saan tehdä tarpeeksi silloin kun tuntuu siltä, tai vastaavasti levätä tarpeeksi. Olen ollut aina ihminen, joka rakastaa tehdä aikataulunsa itse. Turhaudun suuresti, jos roikun kiinni jossakin mielestäni tarpeettomassa velvoitteessa silloin, kun kyseinen aika olisi omaa tuotteliainta aikaa.

Monet ystäväni ovat kauhistelleet epäsäännöllistä elämääni, jossa ei ole rutiineja, ei vakituista työpaikkaa tai kuukausituloa. Yrittäjän elämä ei houkuta kaikkia. Itselleni itseni kuunteleminen ja omien päätösten mahdollistaminen on ollut kuitenkin tärkeintä, sillä mielen hyvinvointi tulee ensimmäisenä.

Ihanaa alkanutta viikkoa!

Kommentoi