Matkailu on ollut aina ollut yksi kateuden kohde. Mieltä on pahoitettu, kun jollain on rahaa säännöllisiin etelän lomiin, toisella pikaisiin ulkomaan viikonloppulomiin, jollain oma lomaosake tai mökki, tai sitten se purjevene jolla pääsee kauas. Aina jollain on aikaa, rahaa ja mahdollisuus matkustaa enemmän.

Matkailusta on tullut kuitenkin nyt ilmastonmuutoksen ja koronan myötä enemmän synti ja pahe. Jokainen joka matkustaa puhtaasti huvikseen ja kertoo siitä ääneen, on saattanut saada jossakin kohtaa lokaa niskaan. Matkoistaan kertovien julkkisten lehtijuttujen kommenttikentät ovat jo ennen koronaa alkaneet täyttyä syyllistämisestä. Toki naisten ollessa kyseessä, mahtuvat mukaan myös sugar daddy-vihjailut ja muut matkojen rahoitukseen liittyvät enemmän ja vähemmän asialliset kommentit. Eniten vihaa välittyy kuitenkin tällä hetkellä niiden juttujen kommenteissa, joissa nyt kerrotaan Espanjasta Suomeen koronaa pakoon saapuneiden kaipuusta palata takaisin Espanjan lämpöön.

Muistoja viime kesän roadtripilta Venetsiasta.

Paheiden summa on vakio

Jos matkailusta on tullut uusi pahe, mullakin on nyt sitten yksi pahe lisää. Olen välttynyt aika hyvin kaikilta mainitsemiltani kommenteilta ainakin suoraan. Toki joku närkästyi vuoden takaisesta huvipuistovierailustamme Ruotsissa, ja kritisoi postaamaani kuvaa rannekkeista. Syy kritiikkiin oli se, kun kaikilla ei ole varaa matkustaa edes Tampereelle, ja minä sitten kehtaan esitellä ilmaiseksi saatuja ulkomaan huvipuistorannekkeita. Se tuntui kommentoijasta ikävältä, ja minusta tuntui ikävältä se, että hän automaattisesti kuvitteli minun saaneen huvipuistorannekkeet. Ihan omasta pussistani maksoin jokaisen huvipuistorannekkeen, mutta aina joku pahoittaa mielensä.

Matkailen suhteessa vähemmän kuin moni muu, ja toisaalta taas paljon enemmän kuin joku muu. Sosiaalinen mediani ei vilise huolella suunniteltuja kuvia matkakohteestani, ei kalliita luxuskohteita, vaan tarjoaa enemmän pienen vilauksen aitoa elämää, niin ehkä siksi olen välttynyt isommalta matkailuun kohdistuvalta kritiikiltä. Jokainen oma reissu pitää kuitenkin nykyään pystyä perustelemaan jollekin joka kysyy, ja kysyjiä on.

Olisi itsekästä sanoa että minä en ole ongelma, että matkustan paljon vähemmän kuin joku muu. Olen vähentänyt oma matkustamistani jo nyt, joten olen ajatellut ilmastoa.

Olen aina rakastanut matkustamista. Jo äitini opetti minut reissaamaan paljon, vaikkei sairaanhoitajana työskennellyt kolmen lapsen yksinhuoltajaäitini koskaan rahassa kylpenyt. Siitä mallista olen kiitollinen, pitää tehdä paljon töitä ja aina harkittuja valintoja, jos haluaa jotakin saavuttaa.

Kaikki suunnitelmat jäihin

Äitini kysyi eilen, onko meillä lasten kanssa jotakin kesälomasuunnitelmia. Ei ole. Lasten harrastustoiminta jatkuu nyt pakollisen tauon jälkeen, ja siihen totuttelemme taas vähitellen. Viime vuonna matkustimme ympäri Eurooppaa, siitä jäi muistoja pitkäksi aikaa. Tänä vuonna jos matkustetaan, niin se tapahtuu Suomessa.

Mulla ei ole tiedossa yhtäkään reissua rajojen ulkopuolelle, vaikka rajat nyt aukeavatkin erinäisiin maihin. Malttia löytyy, enkä tällä hetkellä omaa innostusta mennä edes julkisille paikoille. Lentokoneeseen on vielä hyvin pitkä matka. Itseäni myös hieman hirvittää tämä alkava kesä, ja sen mukanaan tuoma yhtäkkinen asenteiden muutos. Aivan kuin tilanne olisi normalisoitunut tuosta vaan, kun koulut aukesivat ja rajoituksia purettiin.

Minä en ole menossa mihinkään, en terasseille, enkä Ruisrockiin vaikkei sitä olisi peruttukaan. En ollut tänä vuonna poikkeuksellisesti muutenkaan menossa rokkaamaan, ja olisin näin katkaissut joka tapauksessa 15 vuoden perinteen. En suunnittele mitään vapaa-ajan yleisötapahtumia tai reissuja tämän vuoden puolelle. Ei mitään, ennen kuin näen, mihin suuntaan maailman tilanne muuttuu. Työasiat mietitään sitten erikseen, ja sen viimeisen vielä peruuntumattoman tapahtuman kohtaloa jännitetään edelleen. 

Kun kaikki peruuntuu

Tammikuu on hiljainen keikkarintamalla, ja suunnittelin silloin pikaista lomaa ulkomaille. Jokin alitajunnassa kehotti kuitenkin säästämään rahat ja pysymään kotona. Hyvä niin. Tarkoitus oli myös lähteä kahdelle työhön liittyvälle matkalle kevään ja kesän aikana, mutta projektit peruuntuivat ja jäivät tekemättä. Myös mahdollinen syksyyn suunniteltu lomareissu jää luonnollisesti tapahtumatta. Joskus elämä nyt vain on sellaista, että kaikki suunnitelmat peruuntuvat, eikä mikään onnistu. Siksi en koskaan suunnittele liikaa, vaan elän enemmän hetkessä.

Viime vuonna tuli reissattua onneksi enemmän, karistin Suomen pölyt jaloista kolmeen otteeseen. Tuli käytyä Las Vegasissa ja Los Angelesissa, työmatkalla Itävallassa, sekä ajeltua lasten kanssa roadtripillä ympäri Eurooppaa. Niillä muistoilla pärjään pitkään, vaikkakin kuulun siihen ryhmään ihmisiä, jotka ovat aina valmiita lähtemään maasta kun tilaisuus tulee kohdalle.

Kun kaikki peruuntuu, saa aikaa miettimiselle ja suunnittelulle. Suunnitelmia ja ideoita seuraaviin reissuihin löytyy takataskusta aina, myös tällä hetkellä. Toki taloudellisen tilanteen mentyä nyt aivan uusiksi, kuten niin monella muullakin, täytyy matkustamista odottaa hieman pidempään. Nyt voi siis rauhassa unelmoida ja suunnitella, mihin sitä sitten joskus lähtisi, kun sen aika on.

Vapauden kaipuu

Olen kaivannut aina julkisuuden vastapainoksi sellaista lokaatiota, jossa kukaan ei tunne minua. Kuulostaa turhamaiselta, kuin olisi suurikin tähti. Mutta kun viettää koko aikuiselämänsä julkisuudessa, on se Suomenkin mittakaavassa sellaista, että omaa rauhaa kaipaa paljon. Ja me ihmisethän olemme luonteeltamme erilaisia, toiset kaipaavat jatkuvaa ihmisten keskellä oloa, toiset taas hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Minä olen enemmän se joka erakoituu töiden ulkopuolella ja kaipaan omaa rauhaa ja vapautta jatkuvalta tunnistamiselta. Sellaisia täydellistä vapautta tarjoavia kohteita löytyy oikeastaan vain Suomen rajojen ulkopuolelta, vaikkakin toki koti on ollut myös hyvä paikka viettää pakkolomaa. 

Mulla on paljon ystäviä jotka asuvat ulkomailla. Myös omaa sukua asuu ulkomailla, isä ja Afrikan sisarpuolet. Näiden kaikkien näkeminen on ollut suunnitelmissa jonkin aikaa. Pitää kuitenkin miettiä taas uudelleen mitä kaikkea sitä uskaltaa tehdä, ja milloin kokee jonkin olevan sopivaa. 

Tämä kesä ja tämä vuosi lomaillaan tiukasti kotimaan upeissa maisemissa, vaikken onnekkaisiin mökin, lomaosakkeen tai purjeveneen omistajiin kuulukaan. 

Ihanaa Suomi-kesää kaikille!

 

Kommentoi

Korona-aikaan naisten keskuudessa on iloittu, ettei ole tarvinnut laittautua, ja samalla on ihmetelty, kuinka luontevaa on ollut kulkea kaupungilla ilman meikkiä. Vuosi 2020.

Meikittömyys. Olen tällä viikolla arvioinut erään mallikilpailun ehdokkaiden meikittömiä kuvia. Joku mainitsi kuvien yhteydessä termin “lumiripset”. Omat ripseni ovat aina olleet tummat kuten muutkin piirteet. Tanssivuosieni alussa olin itsepäisen varma, että ripseni olivat jopa niin tummat, etten tarvitse ripsiväriä tai tekoripsiä kilpaparketille. Niinpä niin.

#nomakeup #nofilter

Some on läsnä päivissämme, ja siellä näkyvät kuvat ovat valitettavan usein kaukana sekä todellisuudesta että luonnollisuudesta. Joskus poikkeuksena tähän huolella suunniteltuun filtterein käsiteltyyn ja värisävytettyyn feediin halutaan laittaa luonnollinen kuva. Siinä sitä nyt vihdoin uskalletaan olla ilman meikkiä, ja siitä pitää tehdä erikseen maininta #nomakeup. Niin iso asia se nykyään joillekin on, kun esiintyy kuvassa tai somessa ilman meikkiä.

Monesti mieleeni jää kysymys, oltiinko niissäkään sittenkään ilman meikkiä? Kuvasta voivat myös näkyä filtterit tai ripsipidennykset, ja näitä sitten selitellään jälkeen päin.

Mä vedin juuri 40 päivän tarinarupeaman omassa somessani videoiden muodossa ja olin lähes kaikissa ilman meikkiä. Huulipunaa laitoin toisinaan, koska sehän jo tekee muutoksen. Mun seuraajat saavat kyllä nähdä mua tasaisesti meikillä ja ilman. Meikittä olo ja meikittömät kuvat ovat normaalia minulle, en tarvitse niitä tai uskallustani korostamaan #nomakeup -tunnisteita.

Teinit, kokeilut ja kauneuspilkut

Teininä opettelin meikkaamista jatkuvasti. Muistot ovat huvittavia. Oli väärän väristä meikkivoidetta, äidltä salaa lainattua värivoidetta ja mitä milloinkin. Muistan, kun luokkakaverini sai uuden huulikiillon, sellaisen valkoisensävyisen. Sitä lainasivat kaikki tytöt, paitsi minä, jopa sen vuoden valokuvauksessa. Olin ainoa, kenen omiin väreihin se ei sopinut, kaikille muille sopi.

Mutta mulla oli jotain aivan omia juttuja. Jos kasvoihini osui yksittäinen finni sopivaan kohtaan, tapani oli tehdä siitä ruskealla kajalilla kauneuspilkku. Kukaan ei osannut tällöin epäillä finnin olemassaoloa. Näitä pilkkuja näkyi mun kasvoissa kyllä aika ajoin muutoinkin, vaikkei finniä olisi ollutkaan. Tanssimaailman peruja olivat nämäkin hauskuudet.

Yksi luokan poika sanoi mulle kerran meikatessani ennen tunnin alkua, etten tarvitsisi meikkiä. Se hirvitti, koska silloin oli meneillään vaihe, jossa vaati todellista uskallusta edes ajatella tulevansa kouluun ilman meikkiä.

Kouluaikaan trendejä oli pakollista seurata, jotta tulisi hyväksytyksi eikä pistäisi silmään tavallista enempää. Muistan silti tytön, joka juoksi lukion liikuntatunnilla lenkkiä helmet kaulassa, koska se kuului tiukasti hänen omaan tyyliinsä. 

Yhdeksännen luokan kuvassa kauneuspilkulla varustettuna.

Rusketus ja sen puute

Vaikea ajatella, että puoliksi tummaihoinen kokisi olevansa joskus liian vaalea. Palataan tanssimaailmaan. Siellä luotiin illuusiota tanssien alkuperämaista. Piti näyttää milloin kuubalaiselta, milloin brasilialaiselta. Kisa oli kovaa, mitä tummempi, sen parempi. Ilman itseruskettavaa olin auttamattomasti vaalein. Sitä sitten levitettiin muutama päivä ennen kisoja, ja jatkettiin kisapäivään saakka, jotta varmasti väri olisi tarpeeksi syvä. Itse meikki oli täyttä teatteria ja karnevaalia pigmentteineen.

Oikeassa elämässä en ole itseruskettavia tarvinnut, vaikka olen talvisin kuin liian kuumassa pesty värinsä menettänyt vaate. Kuvauksissa meikkaajani nauraa aina värieroa, jonka rasvaaminen saa ihooni aikaan. Nämä ovat näitä tummaihoisten juttuja. Vierastan ajatusta arkena käytettävistä rusketusaineista, joita tietty ikäryhmä nykyään suosii. Koen niiden liittyvän pelkästään esiintymiseen.

Instagram-face ja kasvotrendit

Someajan yksi villitys ovat muutamina vuosina olleet erilaiset “instagram-meikit”. Meikki joka on kuin naamio tai maalaus kasvoilla kaikkine lukuisine kiiltoineen ja varjoineen. Kyseisessä tyylissä kaikkien kasvot meikataan lähes identtisesti, kulmat, huulet, silmät ja varjostukset ja vielä valopisteet nenänpäähän. Omalla luustolla, iholla ja piirteillä ei tässä meikissä juurikaan ole väliä. Kyseinen meikki on luotu näyttämään hyvältä kuvissa ja ja valoissa, ja kaikki siten meikatut muistuttavat enemmän ja vähemmän toisiaan.

Itse karsastan useita trendejä ja ilmiöitä, tätäkin. Aina välillä kadulla törmää nuoriin tyttöihin, joilla on tällainen meikki keskellä kirkasta päivää. Se hyppää rajusti silmille katukuvassa ilman studiovaloja. Valitettavasti näitä näkee sekä nuorilla että missimaailmassa nykyään aivan liian paljon.

Meikkaamisen tarkoitus

Mulla meikkaaminen liittyy esiintymiseen ja työhön. Mielestäni huoliteltu ulkoinen olemus on jollain tapaa kohteliaisuus muille ihmisille. Olen aina ollut kiinnostunut meikkaamisesta, ja myös hyvä ja nopea siinä. Mulla ei ole säännöllistä “arkimeikkiä” tai toistuvaa “juhlameikkiä”. Meikkaan kuten kokkaan, eli improvisoin, kokeilen ja teen fiiliksen mukaan. Omien piirteiden korostaminen on ensisijaista, mutta joskus on hauska leikitellä meikin luomilla eri mahdollisuuksilla.

Talvella kaipaan useasti meikkivoidetta, koska silloin ihoni on niin haalistunut. Heti aurinkoa saatuani en mielellään käyttäisi meikkipohjaa ollenkaan. Esiintyminen kuitenkin vaatii ehostusta, joten minulta löytyy samaa meikkivoidetta montaa eri sävyä, joita sekoittelen sen hetkisen pigmentin mukaan. Jos ei ole tarvetta, en meikkaa, ja meikitön minä onkin se aidoin.

Ihmeellinen, ihana iho, saanko kokeilla?

Tyttäreni tietää melkein enemmän ihonhoidosta kuin minä. Hän on ollut perillä korealaisista trendeistä jo vuosia, minä puolestani en ole kokeillut edes kangasnaamiota. 

Geenini ovat sellaiset, ettei kasvoilleni tapahdu oikeen mitään. Yksittäisiä ryppyjä ilmestyy silloin tällöin lisää. Ihoni on aina ollut meikkaajien unelma, ei värin, vaan muun osalta. Se ei ole vaatinut kovaa ehostusta eikä hoitoa. Tänäkin päivänä törmään siihen kun joku tuntematonkin pyytää saada kokeilla niin kaunista ihoani, se on outoa.

Itselleni on tuttu sanonta “mustat naiset eivät ikäänny”. Tällä viikolla oli iltapäivälehdessä juttua Gabrielle Unionista, kuinka hän menisi teini-ikäisestä, vaikka on 47-vuotias. Jos katsoo muita tunnettuja mustia naisia maailmalta, voi havaita saman. Geeneillä on tässä oma merkityksensä.

Tällä viikolla silmiin osui myös otsikko ihonhoidosta. Siinä mainostettiin poikkeuksellisesti terveempää ihoa vähemmillä purkeilla. En itse pysty juurikaan vähentämään, löytyy vain kaksi purkkia, yö- ja päivävoide. Meikinpesu sujuu yhdellä tuotteella, ja silmämeikin poisto tarvittaessa toisella, maksimissaan tuotteita on neljä. Ystävien pussukoista löytyy kymmeniä eri tuotteita, koen sen vieraaksi.

Katson aina ihmetellen erinäisiä meikkitutoriaaleja joissa laitetaan useita eri ihonhoito- ja meikinpohjustustuotteita ennen kuin meikkausta päästään edes aloittamaan. Olisin luultavasti valmis siinä kohtaa, kun muut vasta aloittavat itse meikkaamisen.

En ole mainostanut ihonhoitotuotteita, koska en koe tarvetta tai halua kokeilla mitään uusia. En ole ollut kasvohoidossa, enkä käy kosmetologilla. Ei tarvetta, eikä halua. Olen kuullut useammin kuin kerran, etten ole perinteinen tai “normaali” nainen tässäkään suhteessa.

Sulla on varmaan botoxia..

Uudet meikkaajat kehuvat aina ihoani, ja kysyvät rutiineistani, joita ei ole. Tutustuessani uusiin ihmisiin kysytään usein varovasti, missä olen laittanut botoxia, kun kasvoni ovat niin upeat ja sileät. En missään, ja sen näkee ylläolevista kuvista. En halua kenenkään koskevan kasvoihini millään tavalla, meikkituolissa istuminenkin tuntuu enimmän osan ajasta epämukavalta.

En kritisoi nykyajan kauneustrendejä ja uusia keksintöjä kuten ripsipidennykset, pistoshoidot, mesolangat, microblading ja muut. En tiedä edes kaikkia mahdollisuuksia enkä oikeita termejä. Arvostan hyviä tekijöitä ja olen nähnyt monia hyviä tuloksia, mutta myös huonoja. Ne kuitenkin saattavat parantaa ihmisen omaa elämänlaatua ja jokainen tekee kasvoilleen mitä itse haluaa. Minulle ne ovat vieraita, enkä halua kokeilla, vaikka mahdollisuutta aika ajoin tarjotaankin.

En osaa juurikaan kertoa ihonhoitovinkkejä niitä kysyville. Kysyä voi, vastaan sen verran kuin osaan.

Näihin tunnelmiin hyvää loppuviikkoa, nautitaan auringosta!

Kommentoi