Missi, julkkis ja nainen. Siinä jo kolme sanaa, jotka antavat oikeuden vaatia ihmiseltä vaikka ja mitä. Samat sanat oikeuttavat jostain syystä myös heittelemään mitä tahansa kommentteja ja syyttelemään useasti tekemisistä ja asioista ilman mitään perusteita. 

Useimmiten omalla kohdallani se pahin vaatiminen keskittyy ulkonäköön. Ulkonäköä on aina helpointa arvostella ja siihen pystyy jokainen. Ulkonäköön on niin helppo kajota. 

En toteuta toiveita

Nykyään negatiivisissa vaatimuksissa toivotaan kropan esittelyn lopettamista, laihduttamista ja muutenkin paluuta 18-vuotiaan missin ja kilpaurheilijan kroppaan. Jotkut toki toivovat myös, että esittelisin muotojani vielä enemmän, ja mielellään ihan privaateilla maksullisilla sivustoilla. Keep dreaming. 

Ikävä tuottaa pettymys, en esittele itseäni, se ei ole kuvieni tarkoitus milloinkaan. Kuvani ovat aina työhöni liittyviä. En aio koskaan tuottaa mitään tiettyä paljastavampaa kuvamateriaalia jonkun toiveesta, en edes rahaa vastaan. En aio myöskään yhdenkään ihmisen toiveesta ja kehoituksesta muuttaa ulkonäössäni mitään. Vain minä päätän, miltä näytän.

Nuorempana mulle toitotettiin erilaisuudestani. Se on helppo ymmärtää, mutta se ei koskaan varsinaisesti ollut tavoitteeni, minä nyt vain olin sitä. Samaan aikaan, kun yksi valittaa ja turhautuu ulkoisen olemukseni muutoksiin, toinen karjuu inboxiin, että voitko please uudistua! Jokainen ymmärtää, että ihmisten palautteet eivät aina kulje ihan synkassa, eikä niissä ole välttämättä mitään oikeaa totuutta.

En koskaan kerro kaikkea

Olen aina ihmetellyt sitä, että nykymaailmassa moni haluaa jakaa somessa aivan kaiken itsestään. Osa tekee sitä saadakseen huomiota ja osa muista syistä. Mutta miten ihmeessä oletetaan, että juuri minä tekisin niin? Ihmiset tekevät oletuksia sen tiedon perusteella, mitä näkevät ja eivät näe, niin tässäkin asiassa.

En ole avioeroni jälkeen esitellyt uutta miesystävääni somessa tai mediassa. En ole puhunut tai postannut hänestä ja meistä, joten edelleen oletetaan, että häntä ei ole edes olemassa. Tämän näkee myös jatkuvissa treffipyyntöjen määrissä.

Samanlaisia oletuksia tehdään myös muista asioista. Jos ei kuvaa someen urheilusuorituksiaan, ei niitä ole. Jos kuvaa someen joitakin tiettyjä ruokia, ne ovat silloin se ainoa, mitä syöt. Ja se vanhin ja hauskin, jos poseeraat somekuvassa uikkareissa tai alusvaatteissa, se on kutsu kommentoimaan vartaloasi – tai vielä pahempaa, kutsu johonkin kanssakäymiseen.

Olen kaksi kertaa elämässäni kertonut mediassa jostakin omaa kehoa kohdanneesta operaatiosta. Toinen oli omasta aloitteesta, toinen ei. Näiden jälkeen en ole kertonut mitään terveyteen liittyvää, ja silloin yleisö olettaa myös tietävänsä täysin, missä mennään. Saan jatkuvasti vihjailuja kilpirauhasen vajaatoiminnasta, jonka tarkkasilmäiset seuraajat aina olevinaan havaitsevat joistain kuvistani. Sanon olevinaan, koska en kärsi kyseisestä vaivasta, siitäkään.

Eräs seuraaja tivasi minulta aikanaan tietoa, että jos sairastuisin rintasyöpään, kai kertoisin siitä medialle? Hänellä oli kysymyksensä taustalla myös se, että kertoisinhan myös, jos vaikka sitten rinnoilleni tapahtuisi muutoksia. Aivan, oletettava julkkiksen velvoite, kertoa kaikki ja kaikesta. Niin kauan kuin ei jostain muutoksesta tai tapahtumasta kerro ääneen, oletetaan vanhempaan tietoon perustuen, ettei sellaisiakaan ole.

En ole koskaan tehnyt yhden yhtä postausta edes muuttuneesta hiustyylistäni. Toki se on tainnut muuttua viimeksi silloin, kun somea ei juurikaan vielä ollut. Mikäli muutan joskus isosti hiustyyliäni, otan taas uuden tatuoinnin tai käyn lääketieteellisissä operaatioissa, se tuskin on luettavissa mistään. On erikoinen oletus, että kaikesta kerrotaan.

Uusi ura!

Yritin laskea, montako kertaa olen ”uudistunut” sekä ammatillisesti että ulkonäöllisesti 25-vuotisen julkisen urani aikana. Monta.

Ammattia en ole varsinaisesti koskaan vaihtanut, olen aina ollut viihde-, kauneus- ja muotialan freelancer-yrittäjä. Mutta olen aina tehnyt montaa asiaa samanaikaisesti, joka hämmentää useimpia. Multitasking on ilmiö, jonka olen havainnut pelottavan monia, eikä haluta hyväksyä, että joku tekee monia eri töitä, kun itsellä voi olla vaikeuksia sen yhdenkin kanssa. Tässä on kuitenkin kysymys ihmistyypeistä ja alasta, ei paremmuudesta tai huonommuudesta. Omalla alallani ei ole koskaan edes ollut mahdollisuutta tehdä vain yhtä roolia ja yhtä asiaa, vaan jatkuva uudistuminen on ollut jopa lähes pakollista pysyäkseen alalla näin monta vuotta.

Jokainen uusi roolini on osattu mediassa uutisoida kokonaan uutena työnä ja uranvaihdoksena, vaikkei se sitä ole todellisuudessa ollut. Paljon huvittavia väärinkäsityksiä on osunut näihin uutisointeihin muutenkin, koska tekemisiäni on ollut jostain syystä aina kovin vaikea hahmottaa.

Jos haluaa katsoa kuviota tarkkaan, niin olen hypännyt tanssijasta malliksi, missiksi ja juontajaksi. Seuraavaksi hyppy oli näyttelijänrooleihin teatteriin ja elokuvaan, radioon, kiinteistönvälitykseen, ryhmäliikuntaohjaajaksi, urheiluseurojen tapahtumien vakiotyöläiseksi, tanssiryhmien koordinaattoriksi, yhteyspäälliköksi, Karibialle risteilyemännäksi ja matkaoppaaksi, mallitoimiston kilpailukoordinaattoriksi, missikouluttajaksi ja bloggaajaksi. Viimeisimpänä oli siirtyminen tv-maailmassa kameran edestä kameran toiselle puolelle tuotantojen maailmaan. Tälläkin hetkellä olen tekemässä itselle jo tuttua tv-tuotannon hommaa ja vieläpä tutussa tuotannossa, mutta tälläkin kertaa rooli sisältää taas paljon uuden opettelua. Jatkuvaa uudistumista, uuden oppimista ja osaamisen laajentamista. 

Jokaista ”uranvaihdostani” on seurannut useampi lehtijuttu. Milloinkaan kyse ei ole ollut siirtymisestä tai varsinaisesta muutoksesta, ainoastaan yhdestä lisäroolista. Mutta kun joku haluaa sanoa minulle, etten uudistu, hän ei juurikaan tiedä, mistä puhuu. Jo pelkästään mallina olen ollut nuorisovaatteille, aikuisten vaatteille ja nyttemmin vielä samoille tunnetuille firmoille eri kokoisten naisten malliston vaatteille. Sekin on uudistumista, että voi mallina edustaa samaa yritystä sen eri kehitysvaiheissa ja lanseerauksissa. Enemmän minua pelottaisi juuttua tekemään ikuisesti samoja asioita. 

Olet jumittunut missilookkiin!

Ulkonäöllisesti minussa toden totta ovat muuttuneet monet asiat. On muuttunut muoto ja koko, ja ovat tulleet tatuoinnit. Toisille on edelleen täysin mahdotonta hyväksyä näistä mitään, koska joidenkin mielikuvissa olen edelleen se lähes teini 18-vuotias tuore missi, jonka pitäisi näyttää aina ja ikuisesti samalta kuin silloin.

Törmäsin kerran kommenttiin, jossa valitettiin, että olen jumittunut missilookkiini. Kommentin aikaan minulla oli pidennykset hiuksissa ja useissa lehtijutuissa aina isoa loivaa kiharaa. Kun taas missinä olin tunnettu siitä, että minulla oli koko kisan ja lähes aina muutenkin hiukset kiinni, joka oli poikkeuksellista missipiireissä. Asia sai minut aikanaan epäilemään omia mahdollisuuksiani muiden upeakutristen naisten rinnalla.

Omasta lookistani kulki piireissä joitakin vuosia ilmiö nimeltä “Lola Odusoga-nuttura”, jota sekä omana että minun jälkeisinä vuosina kovasti kilpailuihin haluttiin. Joten ei, minä pitkässä loivassa kiharassa tukassa lehtien kansissa en ollut jumittunut missilookkiin. Tai jos olin, en kyllä ainakaan omaani.

Uudistun ja uudistun

Ikävä tuottaa pettymys epäilijöille, mutta kyllä, olen uudistunut monestikin ja monella saralla. Aion myös jatkossa uudistua, sillä jos haluaa tehdä pitkää uraa, uudistumista ja vahvaa osaamsta tarvitaan.

Ainoat asiat, jotka minussa eivät uudistu koskaan, ovat asiat, joiden puolesta haluan puhua ja taistella sekä asenne, jolla työtäni teen ja elämääni elän.

Seuraava muutos tuleekin sitten tämän blogin myötä. Lola O -blogi on tullut tiensä päähän. Mitä seuraavaksi? Siitä lisää myöhemmin muissa kanavissa. 

Oikein hyvää viikonloppua ja kiitos, kun olette olleet matkassa!

 

Kommentoi

Mennyt viikko on sisältänyt paljon erilaisia tunnetiloja. Yksityiselämässä ja työelämässä on sahattu ylös ja alas, onnistumisen jälkeen on tullut epäonnistuminen, ja päinvastoin. Olen iloinnut vuoden tauon jälkeen buukatuista keikoista kaikkien perumisten sijaan, sekä siitä, että muutoksia ja uusia asioita on taas tapahtumassa.

Niin, ja onhan meillä sitten vielä tämä korona. Tauti, josta moni kuvitteli optimistisesti meidän pääsevän eroon pelkillä kevään toimenpiteillä. Pessimisti tiesi ja aavisti, että näin ei kävisi, ja se sisäinen katastrofoija oli jo varautunut kaiken menettämiseen ja kaikesta luopumiseen.


Jännitys ja testaus

Tälle viikolle  minulle osui pakollinen koronatesti. Olen mukana tv-tuotannnossa, jossa luonnollisesti negatiivinen testitulos on oltava, muuten ei reissuun lähdetä. Kun testipäivä aikanaan selvisi, aloitin omaan tuttuun tyyliini katastrofoimaan asioita. Mitä jos osoittaudunkin nyt positiiviseksi, vaikken ole ollut sairas vuosiin? Mitä jos yhtäkkiä ennen testausta saankin jotenkin taudin?

Mielikuvitukseni alkoi tehdä tepposia, ja aloin kuvitella oireita. Pelkäsin muutamana iltana ilman järkevää syytä, että aamulla kurkkuni olisikin kipeä, yskisin keuhkoni pihalle, ja sitten mentäisiin.

Pakotin itseni urheilemaan päivittäin vain todetakseni, että kyllä, kehoni ja keuhkoni ovat edelleen ok eikä ole mitään, ei tunnu mitään, ei ole kuumeita eikä kolotuksia, ja kaikki tuntuu normaalilta. No mitään ei lopulta ollutkaan, ja olen edelleen terve kuin pukki ja valmiina uuteen hektiseen työrupeamaan, joka nyt onneksi toteutuu.

Ennakointia ja varautumista

Koko vuoden olen ollut niiden ensimmäisten joukossa, joille naurettiin, kun otimme taudin niin vakavasti. Siirryin lähes välittömästi pandemian alettua omaehtoiseen eristykseen, enkä liikkunut kuin pakolliseen ruokakauppaan. Stressasin kaikista mahdollisista ihmiskontakteista, joita mahdollisesti tuli lähipiiriini joidenkin työkontaktien kautta.

Itse sain tehdä pääasiassa etätöitä koko tämän ajan. Väliin mahtui yksi tv-tuotanto, jossa vointiamme seurattiin päivittäin ja turvallisuudesta pidettiin erittäin hyvää huolta. Kaikilla ei ole ollut etätyömahdollisuutta, sitäkään ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Kauppareissut muutin eri kauppaan, koska halusin tehdä parin viikon ostokset kerralla ja rauhassa aamuyöstä, jolloin meitä oli liikkeellä vähiten. Kaapeistani löytyi tavaraa viikoiksi, ihan vain varmuudeksi. Kotonani on aina muutenkin tarvikkeita pahan päivän varalle, joten ei ollut outo ajatus ostaa triplamäärä tarvikkeita, tunkea jo entuudestaan täysinäinen pakastin vielä täydempään ja varautua monen muun tavoin esimerkiksi leipomaan leipänsä itse. Mutta vessapaperia en koskaan hamstrannut.

Kun tekee ensimmäisten joukossa, saa aina lokaa niskaan

Olen ollut monesti elämässä se, joka on tehnyt asioita ensimmäisten joukossa ja saanut niistä paljon lokaa niskaan. Toki sillä erolla, että olen saanut lokani aina julkisesti. Nyt olen ollut se, jota on osoiteltu ja tuijoteltu, koska olen käyttänyt maskia aktiivisesti siitä asti, kun siitä tuli vihdoin hyväksyttyä ja suositeltavaa. Kerrankin tuijottelu ja osoittelu on johtunut jostain muusta kuin julkisuudesta, pitäisi kai olla tyytyväinen.

Turhaudun jatkuvasti siihen, kuinka monet edelleen vähättelevät koronaa ja uskovat olevansa koskemattomia tai sitä vahvempia. Turhaudun, että jotkut uhmakkaasti vastustavat kaikkia turvallisuussuosituksia ja toimivat kuin mitään ei olisikaan. Kartan ihmisiä, jotka eivät käytä maskia, eivät pese käsiä, tulevat liian lähelle ja rikkovat täysin oma napa edellä kaikkia mahdollisia säädöksiä. Kartan myös useimpia muita, koska päälle päin ei aina näe, miten joku toinen arjessaan toimii.

Muistan stressanneeni pandemian alussa tulevaa laivakeikkaa. Laitoin eteenpäin varovaisen pyynnön, etten haluaisi keikalla jakaa nimmareita enkä ottaa yhteiskuvia, koska on olemassa tartuntavaara. Vastaus viestiini oli hieman tyyliä, että no voimme kuuluttaa, ettet nyt flunssien takia oikein halua lähelle ihmisiä. Aivan kuin olisi ollut täysin ylireagoitua pyytää tällaista. Ilmeisesti olin ensimmäinen, joka sellaista pyysi, mutta ei mennyt kuin viikko ja koko kevään ohjelmat laivoilta peruttiin pandemian leviämisen takia, myös tämä keikka.

Uusi asia ja eriävät näkemykset

Itselleni ei olisi tullut mieleenikään matkustaa mihinkään tänä vuonna. Ei, vaikka minullakin on sukua ja ystäviä ulkomailla. En ymmärrä heitä, joiden on ollut vain pakko päästä matkustamaan erinäisten, erikoisten perusteiden takia. Puhumattakaan matkojen ja koronatestien jälkeisistä toimenpiteistä, monilla kun ei ole ollut tietoakaan karanteeneista tai eristäytymisistä, kummassakaan tapauksessa.

Juhlimisesta olen oikeastaan luopunut jo ajat sitten, joten ei ollut vaikea rasti kieltäytyä kinkereistä joihin kutsu pamahti. Asun itse ydinkeskustassa kaiken ravintolatoiminnan ytimessä, ja olen saanut seurata juhlimista ja sen muuttunutta muotoa aivan tarpeeksi läheltä.

Olen luonnollisesti ollut eri vaiheissa pandemiaa eri mieltä asioista lähipiirini kanssa. Lähes kaikessa olen ollut se, joka leimataan ylisuojelevaksi ja lähes hysteeriseksi, mutta sittemmin useimmat henkilöt ovat päätyneet itse toimimaan samoin. En katso edelleenkään omasta toiminnastani olleen mitään haittaa kenellekään, ja se on minun valintani toimia, kuten toimin.

Luonnollisestikaan en kaikista rajoituksista ja niiden aikatauluista ole ollut samaa mieltä, eivätkä kaikki ole olleet linjassa toisiinsa nähden. En kuitenkaan ota kantaa poliittisiin päätöksiin enkä virallisiin suosituksiin. Onneksi meillä on myös joissain asioissa mahdollisuus ennakoida asioita, ja tehdä päätöksiä ihan itse, kuten jättää lapset koulusta kotiin tai olla itse käymättä ulkomailla tai suurissa joukkotapahtumissa.

Oma autoni on ollut rakas ja tärkeä kulkuvälineeni aina, ja niin on myös tänä aikana. Kun koulutoiminta keväällä aktivoitui kahdeksi viimeiseksi viikoksi, olin rehellisesti kauhuissani, sillä ovathan molemmat lapseni riskiryhmälaisiä. Kouluun kuitenkin mentiin, ja niin mentiin myös syksyllä, mutta julkisilla en anna lasteni kulkea tänä aikana. Tähän ei kaikilla ole mahdollisuutta, mutta onneksi omassa perheessäni on.

Eteenpäin

Kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Pandemiassa on vähän sama kuin liikenteessä. Tässäkään ei riitä se, että osaa itse toimia niin kuin on hyvä tai sallittua, sillä joku vieressä voi tehdä virheen koska vain. Olen koittanut silti ainakin olla se, joka ei sitä virhettä tee. Silti mietin jatkuvasti, olisinko voinut tehdä jotain vielä paremmin. Olisi hienoa, jos muutkin haluaisivat toimia hyvin, mutta me ihmiset toimimme kaikessa eri tavoin, oli sääntö tai suositus mikä vain. Pandemia ei ole poikkeus tässä.

Onko tästä omasta toiminnastani sitten ollut haittaa? Ei ole. Olenko vaarantanut muita omalla toiminnallani? En toivottavasti. Pelkäänkö edelleen koronaa? Kyllä, syystä, ettei kukaan etukäteen tiedä mitä tauti itselle aiheuttaa. Vaikka taudista tuntuisi selviävän kevyesti, kukaan ei vielä tiedä mitä loppuelämän seurauksia sillä on. Jatkuvasti seuraan tuttujeni tarinoita heidän kokemuksistaan, ja muistan, ettei ole haitaksi olla tämän asian suhteen ennemmin liian varovainen.

Kärsivällisyyttä ja jaksamista, nautitaan pienistä asioista, ja otetaan tilanne vakavasti. Tämä kauhujen vuosi on onneksi kohta ohi, jossain kohtaa myös pandemia.

Kommentoi