Olen seurannut suurella mielenkiinnolla tätä Black Lives Matterin aikaansaamaa keskustelua ja pienoista lumipalloefektiä. Sitä, jossa yritykset miettivät uudelleen tuotteidensa ulkoasua ja nimeä, tai kun tv-sarjoissa vaihdetaan ääninäyttelijät oikean rotuisiksi vastaamaan edes hiukan enemmän esitettävän hahmon rotua. 

Yleisimpiä mielipiteitä: “Piip, mitä touhua”, “Tää lähti niin lapasesta” ja “Kielletään kaikki”. Ja sitten ne pahimmat: “Menisivät kaikki piip ja piip ja muut loukkaantujat oikeisiin töihin”, “Miten pieni äänekäs vähemmistö voi saada näin paljon aikaiseksi? Näiltä tyhjänhuutelijoilta pitäisi katkaista sosiaalituet ja laittaa heidät töihin, niin ei ehkä olisi enää niin paljoa aikaa puuttua epäolennaisuuksiin”. Viimeisimmän sitaatin poimin erään tuttavani Facebook-päivityksestä.

Kuka näitä kieltää?

Jos yritykset itse alkavat pohtia julkisuuskuvaansa ja sitä, onko heidän toimintansa, tuotenimensä tai kuvansa sopiva, tai voisiko se olla jotenkin fiksumpi ja vähemmän rotukeskeinen, että voisivat olla hyvällä omatunnolla vastustamassa rasismia eivätkä ainakaan edesauttamassa sitä, niin miten tämä on meidän vähemmistöjen vika? Siis miten?

Ihanko oikeasti joku kuvittelee, että yhtäkkiä sorretulla vähemmistöllä onkin tässä kohtaa niin paljon valtaa, että juuri he aikaansaavat näitä muutoksia yli 100 vuotta vanhojen tuotteiden nimiin? Nuorison kielellä totean: LOL!

Kyllä nämä muutokset lähtevät ihan muista ihmisistä ja sieltä yrityksen taustajoukoista. Eivät ne ole ne alkuperäiskansat, jotka ovat marssineet markettiin valittamaan myynnissä olevasta intiaani-asusta eivätkä geishat, jotka ovat suuttuneet Geisha-suklaasta. Eivätkä ne ole myöskään ne pohjoisen inuiitit, jotka ovat laittaneet meiliä Eskimopuikon kyseenalaisesta nimestä. 

Julkinen rasismi

Hämmästelin pitkään, kun joku taas vaihteeksi pyysi mua keskustelemaan Black Lives Matterista ja ottamaan siihen kantaa, että ihanko oikeesti? Onko siis olemassa epätietoisuutta siitä, mitä minä olen aiheesta mieltä? Luulisi sen nyt olevan itsestäänselvää. Kai hän ymmärtää kysyvänsä puoliksi mustalta rasismia kokeneelta ihmiseltä mielipidettä siitä, kun mustien ihmisarvon ja tärkeyden puolesta osoitetaan mieltä? Myönnän, en vain aina jaksa ymmärtää ihmisten kysymyksiä. On olemassa itsestäänselvyyksiä – ja tämä on vähän kuin kysyisi kokilta, pitääkö hän ruuanlaitosta. No mitäpä luulet?

Olen ottanut kantaa rotuasioihin ja rikkonut ennakkoluuloja sieltä 90-luvun puolivälistä asti. Voisi melkein todeta, että “jonnet ei muista”. Olen avannut ovia tässä asiassa Suomessa koko urani ajan. Ja kyllä, rehellisesti pyöritän silmiäni, kun joku kysyy, että olenko kokenut joskus rasismia? Mun rasismi on ollut julkista ja 90-luvun lopulla kukaan täällä Suomessa silloin asunut ja uutisia seurannut ei ole voinut välttyä siltä. Se on myös ihan googlattavissa. Tyhmiä kysymyksiä ei tietenkään ole, mutta ennen joidenkin esittämistä kannattaa vaikka syottää pari sanaa Googleen, ettei saa takaisin todella tyhmää vastausta kuten “KVG”.

Ironiaa ja kansallispukukuvia

Mua on aina sanottu itseironiseksi – upeeta, kun olen niin rohkea ja osaan nauraa itselleni. Olihan jo lapsena keksimäni tarina ihonvärini syntymisestä vessanpöntöstä alas vetämisen seurauksena juuri sellainen; raju ja itseironinen, mutta hiljensi kysyjät.

Oliko mulla oikeasti ihan hirveästi muita vaihtoehtoja? Mulla oli julkisesti Suomen kansan mielestä ongelmana ihonväri, r-vika sekä liian isot reidet. Kolmen combo. Toki millään näistä ei ollut enää väliä siinä kohtaa, kun pärjäsin maailmalla, koska silloinhan kaikkien mielestä olin alusta alkaen ollut paras ja suosikki ja täydellinen ja vaikka ja mitä. Menestyjistä haluaa jokainen osansa, ja pitää päästä sanomaan, että kyllä, aina uskoin häneen!

Tein julkisuuteni alussa tv-mainoksen, joka pyöri tuotteesta huolimatta pääosin r-kirjaimen ympärillä. Tämä oli Atrian Don Rapello -pizzan mainos, joka muistetaan vielä tänä päivänä. Mainos, joka oli aikanaan niin suuri puheenaihe, että autoilijat huutelivat Helsingissä ikkunasta kehuja siitä kävellessäni suojatiellä.

Mainostin myös Teknos-maalifirmaa tapahtumissa ihan täysillä, vaikka rekvisiittana olikin vuosituhannen vaihteessa neekerinpusut ja aiheesta tehty mainoskassi, jossa poseerasin pusun kanssa. Ja ihan yhtä lailla jaoin samaisia suukkoja omissa vaalitilaisuuksissani, sillä kun sai ihmisten huomion.

Olen poseerannut lukuisissa lehtikuvissa kansallispuvussa, koska se on aina jotain niin erikoista. Usein yksin ja kerran Wilson Kirwan kanssa. Olen myös mainostanut Brunon valkaisematonta suodatinpaperia olemalla “valkaisematon suomalainen”.

Olenko loukkaantunut näistä, olenko kokenut nämä rasistiseksi? En. En minä ole se, joka on näistä ollut loukkaantumassa ja osoittamassa mieltään. Ei minulla olisi ollut koskaan edes varaa loukkaantua näistä, koska ne kuuluivat siihen aikaan. Kohdallani asetelma oli myös ennenkuulumaton ja sitä haluttiin korostaa myös yritysten tahoilta ja lehtijutuissa. Ne olivat töitäni silloin.

Asiat osataan aina kääntää päälaelleen ja nyt me rotuvähemmistöt saamme syyt niskoillemme siitä, että olemme olevinaan yhtäkkiä pahoittaneet mielemme joistain tuotteista. Emme me ole, tai en minä ainakaan ole. Mutta ymmärrän todella hyvin, jos joku ulkopuolelta tilannetta seuraava näkee asetelmassa vääryyttä ja pahoittaa mielensä.

Kenen työ on tehdä muutos?

Black Lives Matter on ilmiönä erittäin tarpeellinen, ikävä kyllä. Ja on hienoa, että maailmalla mustat ja rasismia kokeneet ihmiset osoittavat vahvasti ja joukolla mieltään asioiden muuttumiseksi. Mutta on järkyttävää ja pelottavaa, että vielä vuonna 2020 sitä tarvitsee tehdä, että asiat eivät ole vieläkään muuttuneet. On järkyttävää, että rasismia on vielä niin paljon näkyvissä ja niin julmin tavoin. En itse pysty juurikaan lukemaan uutisia, joissa kerrotaan rasistisista väkivallanteoista ja murhista, koska asia on itselleni aivan liian henkilökohtainen. On myös muutamia elokuvia, joita en itse pysty katsomaan, mutta Tuulen viemää ei kylläkään ole yksi niistä.

Ihmettelen suuresti, miksi on vähemmistön itsensä tehtävä huudella oikeuksiensa puolesta? Vertaisin asetelmaa esimerkkinä perhe-/parisuhdeväkivaltaan. Onko pahoinpideltyjen naisten ja miesten tehtävä olla uhreina itse kaduilla kyltin kanssa osoittamassa mieltä, pelkäämässä ja taistelemassa oman turvallisuutensa puolesta? Vai olisiko se niin, että muiden ihmisten pitäisi nähdä tuo vääryys, tukea, suojella ja taistella heidän puolestaan?

Eikö kuulostakin aika loogiselta, että joku enemmistöön kuuluva puuttuu aiheeseen ja koittaa saada asioita tapahtumaan nähtyään vierestä, millaista vääryyttä joku on elämässään kohdannut?

Näin ainakin olen itse elämässä toiminut ja marssinut sellaisten asioiden puolesta, jotka eivät aina välttämättä edes liity minuun, vaan täysin johonkin toiseen henkilöön ja hänen oikeuksiinsa ja kohteluunsa. Kyllä Pridekulkueissakin ja asian ympärillä pyörii paljon ihmisiä, jotka haluavat viedä eteenpäin tasa-arvoa ja taistella muiden oikeuksista, olematta välttämättä itse vähemmistöön kuuluvia.

Samoin Black Lives Matter ja rasismin kytkeminen, kyllä sen muutoksen tekemisen paine pitäisi olla juuri sillä enemmistöllä, jolla on yleensä myös valta. 

On ilahduttavaa, että ihmiset jakavat joskus pinnalla olevan teeman mukaisen päivityksen somessa, kuten nyt nämä Black Lives Matter -tunnisteet ja mustat ruudut. Mutta se on valitettavan monella pelkkää somekuvan kiillotusta, eikä asiaan puututa sen enempää. Oli ilahduttavaa, että muutama tunnettu henkilö kertoi omia näkemyksiään ja avointa epätietoisuuttaan rasismista. He kyselivät minulta ja muiltakin neuvoja ja mielipidettä, miten voisi itse toimia nähdäkseen rasismin paremmin ja kitkeäkseen sitä. Piste heille, jotka puhuivat tästä avoimesti, vaikka asia tuntui vieraalta.

Yllättävän monet jättävät reagoimatta ja ottamatta kantaa tällaisiin vakaviin asioihin. Kun nyt eletään tällaista somevaikuttajien aikakautta, niin ihmettelen suuresti, että asiat, joihin halutaan vaikuttaa useimmilla suosituilla tileillä, ovat pääosin sitä, minkä merkkistä ripsiväriä seuraaja käyttää tai minkä merkkisen tyynyn hän valitsee sohvalleen. Politiikka ja uskonto ja monet muutkin asiat ovat ihmisille toki henkilökohtaisia asioita, mutta ovatko ihmisoikeudet? Joskus rehellisesti ihmettelen tätä, mihin vaikuttajat todella haluavat vaikuttaa ja millaista esimerkkiä he haluavat seuraajilleen antaa. Toki jokainen saa päättää somensa sisällön, mutta peräänkuulutan aina vaikuttajien vastuuta. Vaikuttajat saavat vaikuttaa asioihin, mutta moni jättää vaikuttamatta niihin, joilla oikeasti on merkitystä.

Hyvää viikkoa ja muistetaan kaikki sanoa sanamme ihmisoikeuksien puolesta, vaikkei aihe juuri itseä henkilökohtaisesti koskettaisikaan.

 

Kommentoi

Olen nyt ollut jonkin aikaa tekemässä tv-ohjelmaa Suomen kesässä. Hiljaisen koronakevään jälkeen odotukset omasta töihin paluusta olivat korkealla ja sitä oli niin täpinöissään.

Nyt, kun touhuun on taas päässyt kunnolla, on kyllä ihanaa. Eikä kukaan ulkopuolelta asioita seuraava voi ymmärtää, millaisessa kuplassa ainakin minä elän. Ulkomaailma on jo unohtunut täysin, sen muistaa ainoastaan mennessään nukkumaan ja herätessään. Lähes kaikki ajatukset pyörivät 24/7 työssä ja kyseisessä ohjelmassa, sen eri työvaiheissa, ohjeissa ja omissa muistettavissa asioissa jne. Olipa sitten työ- taikka vapaapäivä, niin ajatusmaailma on sama.

 

Monesti kuulee, kun ihmiset puhuvat kadehtien siitä, kuinka helppoa, kevyttä ja kivaa television tekeminen varmasti on. Kaikenlainen viihteen ja television tekeminen koetaan enemmänkin hauskana huvina, sehän ei voi mitenkään olla oikeaa rankkaa työtä. Mutta se on kaikkea muuta kuin kevyttä ja helppoa ja pelkästään kivaa ja ihanaa. Kysyä voi keneltä vain alalla työskentelevältä. Kuten moni muukin ammattikunta, tämäkin vaatii ihan omanlaisensa tyypit. Itse en vaihtaisi päivääkään pois.

Multa on vuosien varrella kysytty paljon mun rutiineista ja elämän säännöllisyydestä. Olen aina sanonut, ettei kumpaakaan oikeastaan ole. Ei voi olla. Kysyn usein itse, tiedätkö millaista mun työni on? Ei tässä työssä ja tällaisia projekteja toteuttaessa voi olla rutiineja eikä säännöllisyyttä, koska jokaisessa projektissa koko sen hetkisen elämän aikataulut luodaan uusiksi. Pitää sopeutua siihen, missä on ja millaista elämää milloinkin elää. Yhden jos toisen älykellot huutavat levon ja säännöllisyyden tarpeessa, mikäli on tottunut säännölliseen elämään ennen tv-maailman syövereihin astumistaan. Vauhti ja tekemisen määrä pistää monen pään pyörälle.

Myönnän itse nauttivani suuresti erilaisista vauhdikkaista projekteista, jossa tekemistä on valtava määrä. Tietynlainen intohimo ja palo niihin minulta löytyy, ja haluan aina kaikkiin tällaisiin projekteihin mukaan. Tätä paloa on löydyttävä kaikilta niiltä muiltakin, jotka tällä alalla pidempään mukana ovat.

Mulla on takana televisiomaailmaa jo 25 vuotta ja täytyy sanoa, että olen sikäli etuoikeutetussa asemassa, kun olen saanut olla mukana niin pitkään ja niin monessa eri roolissa. Olen ollut ruudussa kilpailija, haastateltava, haastattelija, esiintyjä, juontaja sekä näyttelijä. Nyt roolini ovat pääasiassa keskittyneet sinne taustalle, eli tuotannon puolelle.

Ensimmäinen kosketukseni telkkarin tekemiseen tuli jo lapsuudessa, kun olimme tanssiseuramme tanssijoiden kanssa Kaivo-elokuvan kuvauksissa lavatanssikohtauksessa mukana 90-luvun alussa. Siitä ei vielä jäänyt mitään muistoja tai sen enempää kipinää.

Seuraavat kokemukset olivatkin sitten muutamat telkkariin kuvattavat missikisat ja näissä olin tiukasti kilpailijan roolissa. Niiden jälkeen tulivat lukuisat keskusteluohjelmat, haastattelut, kisailuohjelmat ja kaikki muut, mihin tuoretta missiä haluttiin.

Maailmalla koin isot kisat kymmenille miljoonille katsojille ja hetken päästä pitikin olla jo itse juontamassa suoraa Tangomarkkinoiden finaalia aivan ilman tv-juontokokemusta. Se oli paha, mutta onneksi vierellä oli turvallinen Heikki Hietamies. 

Matka on jatkunut tasaisena aina näihin päiviin asti. Olen ollut milloin televisiomainoksissa, milloin ohjelmien juontajana, milloin livenä suorissa lähetyksissä, milloin studioissa ja aiemmin nauhotetuissa ohjelmissa. Parissa elokuvassakin on tullut pyörähdettyä ja yhdessä oli läpi leffan kantava roolikin Vareksen rinnalla.

Yksittäisiä haastatteluja ja vierailuja en ole pystynyt millään laskemaan, mutta ehkä jonakin päivänä yritän. Niitä on kuitenkin satoja, saattaa olla tuhansia. 25 vuoteen on mahtunut jo vuositasolla niin paljon haastatteluja ja ohjelmia, että yhteinen lukumäärä on iso. Monta vuosikymmentä on kulunut, sen voi päätellä vaikkapa siitä, että joissain ohjelmissa – kuten vaikkapa Kokkisodassa – on tullut käytyä jo kolmeenkin kertaan.

Juontajana toimimisessa olen tietyllä tapaa tyytyväinen, etten ole ollut vuositolkulla mikään ykkösjuontaja, vaan olen pysytellyt yleisesti hieman sen alla. Naaman kuluminen tai profiloituminen pelkästään tietyille kanaville tai tiettyihin ohjelmiin olisi ainakin ongelma itselle, koska olen aina tavoitellut mahdollisimman pitkäkestoista ja monipuolista uraa. Olen kuitenkin saanut olla vahvasti mukana Nelosen saapumisessa, niin kuin myös FOXin.

Olen saanut tehdä juontajana paljon suoria lähetyksiä isolle yleisölle ja myös paljon studiojuttuja ilman yleisöä. Aiheet ovat vaihdelleet aina pajatson MM-kilpailuista triathloniin ja laihduttamiseen – ja aina sisustuksesta häihin ja viihteeseen. Tietysti mukaan mahtuu muutamia eri alojen kilpailuja. Telkkarin tekemistä on tullut kokeiltua myös monissa eri maissa.

Kun reality aikanaan tuli Suomeen, itse tutkiskelin pitkään, mitä mieltä olen niistä sekä niistä nousseista ihmisistä. Se vaati ymmärtämistä ja totuttelua itseltä silloin, ja vaatii monelta edelleen. Nykyään reality on kuitenkin hyvin suuri osa televisiota ja uudet sukupolvet ovat syntyneet maailmaan, joka elää niitä katsellen ja niihin itse osallistuen.

Olen aina pyrkinyt itse vetämään rajan siihen, etten halua ohjelmiin vain leikkimään ja kilpailemaan, vaan otan kaikki esiintymiset promootion kautta. Lähinnä haluaisin olla niissä aina jollakin tavalla töissä. Poikkeuksena otin suurella ilolla vastaan sellaiset once in a lifetime -mahdollisuudet, kuten päästä kiipeilemään Andeille Peruun Huippujengi-ohjelmassa ja taistelemaan ja selviytymään kaikesta ja kaikessa Filippiineille Selviytyjiin. Muita intohimoja mulla ei ole osallistumisen puolesta pidempiin projekteihin ole, paitsi jokin matkustamiseen liittyvä, kuten Amazing Race.

Muutama vuosi sitten päätin lähteä toteuttamaan unelmaani ja vuosien varovaisten ajatusten kautta avasin ovea tuotannon puolelle. Pääsin kuin pääsinkin heti työntekoon kiinni castingin tekijän roolissa ja matkaan tulivat mukaan jo muutenkin tutut esiintyjäkoordinaattorin työt.  Tänä kesänä pääsin vihdoin myös toimittajan rooliin tuotantoon, jossa nytkin olen.

Vaikka ikää on jo 43 ja alalta kokemusta jo monelta vuosikymmeneltä monissa eri rooleissa, silti koen että matkani on tv-maailmassa on alkupuolella. Sitä se on ainakin tällä uudella puolella. Tuotannon puoli on se, joka vahvasti kiinnostaa, mutta ei tietenkään ole poissuljettua esiintyä itse kameran edessä.

Vie pitkän aikaa ihmisten hoksata, että tämä puoli on nyt se, mitä pääasiassa teen. Helppo ja ymmärrettävä oletus on, että kertoessani olevani mukana jossakin tuotannossa, se tarkoittaisi jollain lailla aina kameran edessä esiintymistä tai juontamista. Kun he kuulevat, että teen taustalla niitä itse tuotannon hommia, todetaan usein, että ahaa, oletko siis ohjelman tuottaja? En todellakaan ole. En myöskään koe minkäänlaista kunnianhinmoa tuottajan rooliin, vaan olen juuri siinä, missä haluan itse olla. Nämä tuntuvat hyviltä, ja olen enemmän kuin innoissani saadessani olla yhtä tärkeä osa tuotantoa, kuin jokainen muukin tuotannon jäsen, olipa se rooli sitten itse kullankin mikä tahansa.

Mutta nyt nautitaan Suomen kesästä ja telkkarin tekemisen kuplasta. Eli jos ette kuule minusta, niin kuplassa kaikki hyvin!

Kommentoi